Onko keskusteluyhteys auki?

 

Tuomareiden ja pelaajien välillä on kuohunut F-liigassa. Lasken mielelläni oman kajakkini näihin kuohuihin, sillä itsekin olen vaihtanut tuomareiden kanssa sanan jos toisenkin. Kiiltokuvia tai kortteja emme kuitenkaan ole vaihdelleet.

 

"Pelaa!" Kuva: salibandy.fi

On mahtavaa, että lajissa näkyy tunne ja inhimillisyys. Se saa lajin ja pelin kiinnostamaan ja yleisön huutamaan joko kotikatsomossa tai palloiluhallien puupenkeillä. Tästä syystä lasken itsekin näitä kuohuja myös karikoihin osuen, sillä välillä tunteita on hyvä purkaa myös vähän suoraviivaisemmin. Tämä asia on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen, mutta koska olen entinen pelaaja, en tuomari, lähden katsomaan asiaa enimmäkseen pelaajan näkökulmasta. Tämä joko avannee vuoropuhelua, tai sitten ei. Tärkeää olisi kuitenkin, että kuulisimme myös tuomareiden kannanottoja. Ja nimenomaan tuomareiden, ei otteluvalvojien tai otteluvalvojien valvojien. Joukkueissakin puhuu yleensä valmentaja, mutta myös muut.

 

Aloitetaan sen verran liennyttämällä, että tuomarin rooli salibandyssä on järkyttävän vaikea ja voin suoraan sanoa, että minusta ei tule koskaan tuomaria. Minusta ei tule tuomaria siksi, että minusta ei olisi siihen hommaan. Olen todella huono tuomari jo koulusählyssä, saati oikeissa peleissä. Arvostan kaikkien tuomareina toimivien rohkeutta, oli laji mikä tahansa.

 

Sitten siihen mustaan tai valkoiseen. Kaipasin omalla peliurallani tuomareilta paljon enemmän vuorovaikutusta ja vuorovaikutustaitoja. Mielestäni vuorovaikutuksen puute tai heikko vuorovaikutus ovat jopa räikeitä tuomarivirheitä isompi syy siihen, miksi tuomaritoiminnasta tulee ajoittain kovaäänistäkin valitusta. Voin olla väärässä, mutta olisi mahtavaa kuulla useammin joko tuomarin itsensä tai otteluvalvojan suulla ilmoitus siitä, että peli ei mennyt täydellisesti. Liian usein kuulin joko tuomareilta itseltään ottelun jälkeen tai otteluvalvojalta valmennuksen tai seuran taustojen välityksellä, että mitään virheitä ei tapahtunut. Kuitenkin täydellisiä pelejä tulee harvoin, niin pelaajille kuin tuomareillekin. Edes virheen mahdollisuuden myöntäminen esimerkiksi ottelun jälkeen toisi osapuolia lähemmäs toisiaan. Yksi loistava lause epäselvästä tilanteesta tuomarilta olisi pelin jälkeen ”näin tilanteen tällä tavoin, mutta pitää katsoa se vielä videolta”. Näitä tuomaripareja oli ja toivottavasti yhä on, mutta on myös useampi viheltäjä, joka ei ole pelin jälkeen asiaa pystynyt sanomaan.

 

Ymmärrän sen, että kesken pelin ei voi jäädä kaikkien kanssa jutustelemaan. Mielestäni oikeanlainen sanallinen ja sanaton vuorovaikutus voi kuitenkin selvittää monia tilanteita paljon paremmin kuin esimerkiksi ulosajolla uhkailu. Tässä on kuitenkin myös monella pelaajalla peiliin katsomisen paikka. Jos epäselvän tilanteen selvittämisen aloittaa huutamalla tai kiroilemalla, on ymmärrettävää, että vuorovaikutus on jo lähtenyt väärällä askeleella liikkeelle. Arvostan kuitenkin tuomareita, jotka pystyvät pääsemään tunteenpurkaushuudon yli ja tämän jälkeen jotenkin sanallistamaan toimintaansa. Jotkut ovat varmasti sitä mieltä, että kiroilu tai huutaminen eivät kuulu F-liigaan ja noin huonon käytöksen jälkeen tuomarin ei tarvitsisi sanoa sanaakaan. Olen tästä vahvasti eri mieltä: samalla tappaisimme pelistä tunteen ja spontaanit reaktiot.

"Meidän on aika jutella" Kuva: salibandy.fi

                                               

Vertaan paljon tuomarin työtä opettajan tai vanhemman hommaan: tuomari käyttää kentällä ehdotonta valtaa. Hänen valtansa siis muodostaa hänelle jo automaattisesti auktoriteettiaseman. Ei koulussakaan opettajan pääasiallisena työkaluna voi olla alkaa huutaa oppilaalle tai vastata hänen mahdolliseen kiroiluunsa samalla mitalla. Hänen tehtävänsä on rauhoittaa tilanne ja perustella päätöksensä. On monia tuomareita, jotka osaavat tämän homman, mutta joukosta löytyy valitettavasti myös niitä, joiden työkalupakissa on ylimpänä vaikeneminen tai suora huutaminen takaisin. Ja ennen kuin joku tästä liikaa intaantuu, niin mielestäni haistattelu tai muu tuomarin haukkuminen ovat sitten täysin eri asioita, ja näistä sietääkin saada heti rangaistus.

 

Vuorovaikutustilanteista saa ehkä paremman käsityksen, kun puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä ja oikeista tilanteista. Avaan nimettömänä muutamia esimerkkejä niin hyvästä kuin huonostakin vuorovaikutuksesta, lukija saa sitten olla niistä sitä mieltä kuin on. Ja joo, tietysti nämä ovat vain minun kokemuksiani. Siksi kerron mielestäni huonoista vuorovaikutustilanteista anonyymisti. Tarkoitukseni ei ole haukkua ketään nimeltä, vaan herättää sitä paljon puhuttua vuoropuhelua.

#CASE 1: Huono vuorovaikutus

Näimme kerran meritoituneen tuomarin vapaa-ajalla. Kyseessä oli aamu, kausi oli jo päättynyt eikä alkoholi värittänyt sananvaihtoamme. Juttelimme niitä näitä, ja yhdessä vaiheessa tuomari sanoi, että meidän kannattaisi vaihtaa kapteeniamme, sillä hän ei enää aio kuunnella eikä keskustella nykyisen kapteenimme kanssa. Olin tuosta ilmoituksesta suorastaan raivoissani, mutta jatkoimme silti keskustelua ja yritin vääntää asiaa siten, että tuomari myöntäisi provosoineensa tai liioitelleensa. Hän kuitenkin pysyi kannassaan. Mielestäni tuollainen väite on todella törkeä. Jos kapteenilla on puheoikeus ja tuomari ilmoittaa tosissaan jo kesällä, ettei aio kuunnella kyseistä pelaajaa, niin lähtökohdat toimivaan vuorovaikutukseen ovat pilalla. Käsittääkseni tuomari ei voi kuitenkaan valita joukkueiden kapteeneja. Myönnän sen, että kyseinen pelaaja oli peleissä huutanut tuomarille, mutta mitään törkeää tai pelikieltoihin tai edes selvittelyihin johtavaa ei ollut tapahtunut. Seuraavalla kaudella oli jo lähtökohtaisesti hankalaa mennä otteluun, jossa tiesimme kyseisen tuomarin tuomitsevan.

 

#CASE 2: Toimiva vuorovaikutus

Pari Alakare-Vilkki on monen mielestä lajin paras tuomaripari. Pidän itsekin heitä suuressa arvossa, ja isossa osassa tähän on vuorovaikutus. Mielestäni he tekevät virheitä peleissä kuten muutkin tuomarit, mutta virheettömyyttä emme voi saavuttaakaan, ei pelaajina eikä tuomareina. Vuorovaikutuksen avulla he pystyvät pitämään pelin yleensä näpeissä myös mahdollisten virheiden jälkeen, vaikka virhe olisi ollut isokin. He pystyvät keskustelemaan niin pelin aikana kuin sen jälkeenkin. Lisäksi varsinkin pelin jälkeen he pystyvät purkamaan asioita hyvin rauhallisesti ja analyyttisesti. Uskaltaisin väittää, että toimiva vuorovaikutus on iso osa heidän arvostustaan. Samat sanat on sanottava entisestä parista Vuola-Fordell. Näiltä molemmilta pareilta löytyy myös hyvää tilannetajua ja sopivaa huumoria, jolla he ovat pystyneet esimerkiksi laskemaan monta tunnekuohua nopeasti. Ja ei, toimivaa tilannetajua ei ole naureskelu pelaajan tunnereaktiolle. Sillä saat yleensä aikaan vain voimakkaamman vastareaktion.

Ei päätä pensaaseen, vaan puska käteen. Kuva: salibandy.fi

                                   

#CASE 3: Huono vuorovaikutus

Eräässä pelissä oli tavallinen vääntö ja nujuaminen maalimme vieressä. Tuomari repäisi minua rinnuksista ja huusi täysiä päin kasvojani jotain. Hermostuin totaalisesti ja huusin tuomarille siitä, että millä oikeudella hän käy minuun käsiksi. Tilanteen näki muutama pelaaja myös vaihtopenkiltä. Kummallakaan meillä pelaajilla ei ollut vaaraa siitä, että olisimme käyneet toisiimme väkivaltaisesti käsiksi, ja minusta tuomari oli tuossa tilanteessa se, jolla keikahti kuppi nurin. Myönnän, että kirosin tuomarille huutaessani, mutta meidän ”keskustelumme” päättyi siihen, että tuomari ilmoitti minun lentävän punaisella pihalle, jos sanon vielä sanankin. Tämä tilanne oli yksi omituisimmista koko peliurani aikana. Ottelun jälkeenkään tuomari ei halunnut tilanteesta keskustella, saati että olisi pyytänyt anteeksi. Jos nahinamme oli muka niin paha, miksi tilanteesta ei tullut edes kahden minuutin jäähyä?

CASE #4: Hyvä vuorovaikutus

Viime vuonna Sveitsissä vastustaja nipisti minua kesken pelin. Tuollainen on mielestäni ala-arvoista ja epäurheilijamaista ja huusin suomeksi monenmoista. Huusin tuomarille myös: ”Did you see what he did?” Olin kuullut ennakkoon, että Sveitsissä ei kannattaisi tuomareille huudella oikeastaan millään kielellä, mutta tuomari katsoi minua silmiin ja sanoi: ”No. What did he do?” Sain kertoa rauhassa asiani, ja vaikka tilanteesta ei tietenkään jäähyä voinut tuomita vain minun sanomisieni perusteella, homma rauhoittui heti täysin. Peli viivästyi ehkä kymmenen sekuntia. Toivoisin tuollaista vuorovaikutusta enemmän Suomeenkin. Nipistelyä taas en, se taisikin jäädä Salibandyliigaan.

CASE #5: Huono vuorovaikutus

Pieni juttu, mutta seuraavan kaltainen keskustelu tapahtui tänä vuonna. Saimme väärästä vaihdosta jäähyn ja se meni täysin minun piikkiini. Olin kuudentena kentällä ja peli vihellettiin poikki. Toinen tuomari oli kulmassa, toinen jäähyaition edessä.

TUOMARI 1: Kunelius, tänne sieltä!

VALMENTAJA: Älä sä mene istumaan, joku muu menee.

TUOMARI 2: Älä mene Kunelius sinne!

TUOMARI 1: Nyt tänne istumaan!

TUOMARI 2: Et mene yhtään nyt lässyttämään sinne!

MINÄ: Mitä tässä nyt saa tehdä?

TUOMARI 1: Kunelius, nyt tänne!

TUOMARI 2: Et mene sinne!

Tilanne oli oikeastaan lopulta aika koominen, mutta tuossa tilanteessa ei paljon naurattanut. Yritin aidosti kysyä, mitä pitäisi tehdä, mutta ei siinä oikein uskalla kysellä kun molemmat tuomarit huutavat ja toinen käskee olla hiljaa. Lopulta seison keskellä kenttää niin kauan, että yksi toinen pelaaja saatiin jäähyaitioon.

CASE #6: Hyvä vuorovaikutus

Nuorempana minulla oli usein sukset ristissä Andrew Lewiksen kanssa. Mielestäni hän on kuitenkin pitänyt vuorovaikutuksessa varsin jämptin linjan. Hänen kanssaan voi keskustella, mutta hän pitää usein myös keskustelun hyvällä tavalla lyhyenä. Hän ei jakele kortteja kiukuspäissään, vaan sietää sen pelaajan ensimmäisen, joskus yliampuvan reaktion. Hän on usein huudon jälkeen esimerkiksi sanonut ”tuo mailaanlyönti oli kuule aivan selvä” tai ”älä kiroile mulle”. Vaikuttaa ehkä typerältä, mutta noinkin pieni vuorovaikutus saattaa riittää. Tuomari sanoo jäähyn syyn tai varoittaa huonosta käytöksestä. Nämä ovat paljon parempia vuorovaikutustaitoja kuin esimerkiksi todella kovaa viheltäminen, spontaanisti annettu käytöskakku, ylikorostetuin maneerein näytetty jäähyn syy yhdistettynä vaikenemiseen tai inhokkini: tuomarin juoksu pois tilanteesta kauemmas tai vaikeneminen sormea heristellen.

 

"Hei tuomari, mä taisin löytää sen kadonneen keskusteluyhteyden!" Kuva: salibandy.fi

En osaa sanoa, onko salibandy lajina sääntöjen tai tuomaroinnin puolesta tällä hetkellä ehjä vai rikki. Olen ainakin itse syyllistynyt pelin rikkomiseen sen verran, että kakussani on 196 minuutin edestä kynttilöitä. Mutta sen uskallan sanoa, että tuomareiden ja pelaajien vuorovaikutuksessa on parannettavaa. En ollut synnitön herrasmiespelaaja, mutta mielestäni tiedän vuorovaikutuksesta jotain, sillä kertaakaan en nähnyt punalappua enkä istunut käytöskymppiä. Tämän avautumisen ei ole tarkoitus ottaa kantaa kenenkään seuran, pelaajan tai tuomarin puolesta tai vastaan. Kehut nimesin siksi, että tuomareitakin saa myös kehua. Toivon kuitenkin, että keskusteluyhteydelle salibandykentillä olisi avattu edes yksi uusi uoma. Ja olen valmis jatkamaan vuoropuhelua, mikäli joku taho haluaa jotain kuulla. Mielelläni pohdin tai luen myös siitä, miten pelaajien osuutta toimivasta vuoropuhelusta voitaisiin parantaa. Ja ettei totuus unohtuisi: ainakin itse olen tänä keväänä nauttinut ennen kaikkea vauhdikkaista ja jännittävistä peleistä. Omaan silmääni tuomaritoiminta ei olisi välttämättä noussut suurimmaksi keskustelunaiheeksi.

Tärkeintä on kuitenkin se, että pelaajien ja tuomareiden vastakkainasettelu ei hyödytä ketään. Ennemmin näkisin maailman, jossa vastakkain ovat joukkueiden pelaajat ja fanit. Erotuomariston asettelusta rinnakkain otteluiden alkuun taas vastaa F-liiga.

 

-Jaska Kunelius

Urheilun aikalisä

Raastava koronatilanne on varmasti laittanut kaikkien ihmisten mielenterveyden uudenlaiseen testiin. Resilienssiä, epävarmuuden sietoa ja uuteen normaaliin tottumista on varmasti vaadittu tässä tilanteessa jokaiselta.

Yksi suuri haaste tässä ajassa on se, että urheilu ja liikunta ovat monelta osin tauolla. Jyväskylässä kaupungin salivuorojen harrastusmuotoinen aikuisliikunta on ollut seis marras- tai joulukuusta lähtien. Näin alasarjajoukkueiden treenivuorot ovat jääneet lähes täysin minimiin. Oman joukkueeni vuorot ovat olleet seis nyt useita kuukausia, muutaman kerran olemme käyneet ulkojäillä tai pihasählyillä. Asia on maailman mittakaavassa vähäpätöinen, mutta kaikkea muuta kuin merkityksetön. On pelottavaa ajatella, millainen kansanterveydellinen vaikutus liikunnan ja kulttuurin tauolla tulee olemaan niin fyysiseen terveyteen kuin mielenkin hyvinvointiin.

Uskon siihen, että biologisesti ja aivoiltaan ihminen on muuttunut varsin vähän luolamiesajoista. Tarvitsemme liikuntaa ja yhteisöä sekä fyysiseen hyvinvointiin että mielen palautumiseen. Ihminen kaipaa tilanteita, joissa voi kilpailla, syöksyä, huutaa, riemuita, pettyä, paeta arkea ja purkaa patoutumiaan. On kyseessä sitten moshpit, laitakahina tai tennispeli, ihminen kaipaa tilanteita ja paikkoja, joissa purkaa höyryt turvallisesti. Tämän pandemian kannalta on todella valitettavaa, että nämä tilanteet ovat nyt olleet suurelta osalta ihmisiä tauolla jo valitettavan pitkään.

En vähättele pandemiaa enkä aio aloittaa toimenpiteiden suurempaa kritisointia. Näihin riittää asiantuntijoita ja kommentaattoreita varmasti tarpeeksi. Haluaisin kuitenkin, että sekä lasten ja nuorten liikuntaharrastukset, aikuisten alasarjaporukat ja työporukoiden höntsävuorot säilyttäisivät tai jopa nostaisivat arvostustaan. Ne ovat monelle henkireikä, halpa terapeutti ja arjen eheyttäjä, ihmiseksi kasvattamo. Urheilu ja liikunta ovat paljon muutakin kuin arvokisamitaleita. Ne rytmittävät arkea, pitävät fysiikkaa yllä ja puhdistavat päätä. Siellä voit mitata itsesi tavoilla, jotka eivät välttämättä ole mahdollisia muualla. 

Toivon sitä, että urheiluväki pitäisi yhtä. Toivon, että junioriurheilijat ja työpaikkaliikkujat palaavat harrastuspaikoilleen heti, kun se vain mahdollistetaan. Toivon, että päätösten tekijät sekä urheilusta ja liikunnasta piittaamattomat eivät vähättelisi urheilun ja liikunnan merkitystä. Toivon, että niin perheissä kuin yhteiskunnassakin nähtäisiin liikunnan kansantaloudellinen ja yksilöllinen merkitys. Pelkään jo nyt sitä, mitä monelle lajiliitolle käy, kun harrastajamäärät mahdollisesti tippuvat. Tässä asiassa tulemme tarvitsemaan yhteisöllisyyttä ja sekä kuntapäättäjien että valtiollisten tahojen apua.

Kriisissä ihmiset usein saavat tai joutuvat laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Tällä hetkellä pandemian kanssa terveys on etusijalla. Toivottavasti se on ykkösasia meille kaikille myös maailmassa koronan jälkeen. Ihmisen elämä koostuu eri osa-alueista, ja jokainen niistä on tärkeä. Vapaa-ajan ja siellä tapahtuvien harrastusten merkitystä ei ole syytä vähätellä. Jos yksi rengas pettää, ei meno ole enää välttämättä tasaista.

Urheilu on liian tärkeä asia heitettäväksi menemään kertakäyttömaskien mukana.

- Jaska Kunelius

Harrastaja

 

Ratkaisukeskeistä liikuntaa

Liikunnan merkitystä lasten ja nuorten elämässä on tutkittu paljon, ja todistetusti liikunnan harrastamisella on positiivisia vaikutuksia paitsi terveyteen, myös oppimistuloksiin. Lisäksi liikunnalla ja urheilulla on  vaikutuksia vuorovaikutustaitoihin, ryhmätyöskentelyyn ja itsensä tuntemiseen. Viime aikoina mediassa on kuitenkin ruodittu melko paljon huippu-urheilun varjopuolia, kuten syrjinnän kokemuksia, uuvuttavuutta ja mielenterveysongelmia. Missä ovat jutut siitä, kuinka urheilu ja liikunta vahvisti itsetuntoa, itsetuntemusta, sosiaalisia taitoja tai opetti sietämään myös epävarmuutta ja ajoittaista askeettisuutta? Missä avaavat artikkelit siitä, että urheilu huipputasolla opetti käsittelemään paineita ja pettymyksiä myös muualla elämässä, eikä kukaan sinne huipulle pakottanut, vaan sieltä sai poistua heti kun halusi?

Lisäksi liikunta on ollut helpoin riepoteltava koronarajoituksissa. Kärsijöitä tässä koronarajoitusten ajassa on monia, mutta urheiluväki on ottanut joka suunnasta lentävät kiellot ja haukut ehkä jopa liiankin nöyrästi vastaan. Ehkä tästäkin syystä liikuntaväen voisi olla aiheellista nostaa uudelleen etualalle liikunnan hyödyt. 

Kieltäminen ei opeta kaikkea

Olen oman opetus- ja harjoittelu-urani aikana nähnyt valitettavan monia tapauksia, joissa oppilaille tai päiväkodin lapsille opetetaan asioita pelkästään kieltämisen kautta. Joskus päiväkodissa kiellettiin sählyn peluu lasten kanssa, koska joidenkin mielestä alle viisivuotiaat olivat liian pieniä pelaamaan sählyä, vaikka mailat löytyivätkin. Joskus taas välituntipelien loukkaantumiset tai riidat ovat aiheuttaneet sen ratkaisun, että pelit kielletään. Tällöin menetetään herkullinen oppimismahdollisuus: jos pelissä on tullut tahallaan tai tahattomasti loukattua toista, miten tekijä voisi oppia toimimaan toisin? Kieltäminen on liian helppo ratkaisu. Se on helppoa etenkin aikuiselle. Välkkävaraston ovet säppiin, niin ristiriitatilanteita ei tule? Polarisoituvassa yhteiskunnassa kuitenkin näemme, että loukkaamisia ja ristiriitoja syntyy myös pelikenttien ulkopuolella. Mielestäni riidan tai toisen fyysisen satuttamisen pitäisi olla oppimisprosessin alku, ei liikunnan loppu. 

Liikunnan opettamat vuorovaikutustaidot ja niissä tapahtuneiden konfliktitilanteiden selvittäminen ovat todella hedelmällistä maaperää laaja-alaiselle oppimiselle. Jos olet satuttanut itseäsi tai toista välituntipelissä, miten voisit ensi kerralla toimia toisin? Voisitko kannustaa mollaamisen sijaan? Miten epäselvät tilanteet ratkaistaan itse tai aikuisen ohjaamana? Voiko luokka tehdä yhteiset välkkäpelisäännöt? Miten liikuntatunti tai seuran harjoitukset toimivat siten, että mahdollisista pettymyksistä tai tappioista huolimatta itse ydintoiminta on kivaa ja mielekästä? Jo pienetkin lapset pystyvät oppimaan ja tekemään oikeita päätöksiä isoissa kysymyksissä. Jos jokaisen konfliktin tai takaiskun jälkeinen ratkaisu kieltäminen tai lopettaminen, jää oppimisprosessi pahasti vajaaksi. Ainakin omalla työurallani näissä keskusteluissa ja oppimistilanteissa on päästy sellaisiin isoihin teemoihin, jotka eivät välttämättä näy koetuloksissa, mutta vaikuttavat koulun jälkeiseen ja sen ulkopuoliseen elämään. 

Yhteiskuntavastuu

Tänä vuonna olemme saaneet jälleen kerran lukea varusmiesten kunnon uusista pohjalukemista ja MOVE-mittausten kestävyysjuoksutestissä. Sama tuntuu toistuvan vuosittain, on datan lähteenä sitten mikä tahansa taho. Tässäkin asiassa kouluilla ja seuroilla on mielestäni suuri vastuu, joka pitäisi näiden toimijoiden uskaltaa kantaa. Pelkkä vaatimustason lasku ei saa olla ratkaisu, se on yhtä helppo keino kuin kieltää välituntipelit. 

Koulun yksi tärkeimmistä tehtävistä on vaikuttaa siihen, että oppilaat pärjäävät koulun ulkopuolisessa elämässä. Tässä liikunnalla on suuri merkitys niin fyysisen kuin henkisenkin puolen toimijana. Oppilaiden itsetunnon vahvistamiseen auttaa se, että liikunta ja urheilu ovat turvallisia ympäristöjä hakea omia rajojaan ja kokea sekä onnistumisia että pettymyksiä. Mielestäni koululaitos on viime vuosina antanut tai joutunut antamaan liian paljon päätäntävaltaa koulun ulkopuolisille mielipiteille. 

Jos nykyisin luetaan vähemmän kirjoja, miksi kouluissakin pitäisi siirtyä enemmän kirjattomuuteen? Jos pitkäjänteisyys vähenee ja halutaan enemmän nopeita palkintoja, miksi käytettäisiin enemmän pelejä ja vähemmän sinnikkyyttä vaativia työtapoja? Jos fyysinen kunto laskee, miksi pitäisi vähentää vaatimustasoa liikuntatunneilla?

Koulu ja Opetusministeriö sekä muut koulutukseen vaikuttavat laitoksen ovat täynnä koulutuksen asiantuntijoita. Jos ympäröivä maailma ei lue tarpeeksi, eikö koulun pitäisi näyttää esimerkkiä ja puhua kirjojen lukemisen puolesta? Jos sinnikkyys vähenee, eikö koulun pitäisi olla se paikka, jossa palkinnot eivät tule peukutuksilla tai sydämillä, vaan työnteon kautta? Jos arkiliikunta vähenee, eikö koulun pitäisi olla se paikka, jossa edelleen juostaan, heitetään ja hypitään ja näihin asioihin myös kannustetaan? Tässä asiassa me koulun ammattilaiset voisimme takoa entistä enemmän nyrkkiä pöytään, ja sanoa, että tutkimukset ja tieto ovat meidän puolellamme, ja meidän vastuullamme on taata mahdollisimman monelle lapselle sopiva vaatimustaso ja hyvät lähtökohdaat koulun jälkeiseen elämään. Tämä saattaa tuottaa ajoittain pettymyksiä tai riittämättömyyden tunnetta, mutta jälleen kerran sekin on vasta oppimisprosessin alku. 

Liikkuva koulu -konsepti auttoi usean vuoden ajan Jyväskylän ja koko Suomen kouluja muuttamaan toimintakulttuuriaan liikunnallisemmaksi. Tuon hyvän työn hedelmiä kannattaa nyt poimia ja jatkaa sekä oppi- että välituntien pitämistä täynnä liikettä ja sopivaa vaatimustasoa. Ei kielletä asioita, vaan mahdollistetaan lapsille ympäristö, jossa voi onnistua, epäonnistua, harjoitella, oppia tuntemaan itsensä ja muut sekä kasvaa urheilijaksi tai liikunnalliseksi ihmiseksi. Koska ihminen on luotu liikkumaan. 

(Kirjoitus on alunperin julkaistu Keski-Suomen Liikunnan julkaisemassa Lapset liikkeelle Keski-Suomessa -verkkojulkaisussa.)

-Jaska Kunelius

Sveitsissäkin on Hirviä

11 vuotta Happeen liigajoukkueessa on takana, ja ensimmäistä kertaa pelaan pääsarjaa jossain muualla kuin Happeessa. Tunnelmat olivat etenkin alkuun vähän erikoiset, mutta toisaalta putkiaivot tottuvat varsin nopeasti. Koti on nyt täällä, joskus se on jossain muualla. 

Lopettamispäätös Happeessa ei ollut helppo, mutta se oli järkeen perustuva ja pitkän pohdinnan tuotos. Haluan puhua nimenomaan lopettamisesta Happeessa, sillä vaikka neuvotteluja uuden seuran kanssa käytiin vielä edellisen kauden ollessa käynnissä, ei esimerkiksi viimeisen Happee-ottelun aikana tulevaisuudesta ollut vielä mitään varmuutta. Tiesin, että Hirvissä en enää pelaisi. Tunteellinen puoli ei halunnut lopettaa pelaamista, järkipuoli taas sanoi, että tie on kuljettu loppuun.

Happeen merkitystä omassa ja koko perheeni elämässä ei voi liiaksi korostaa. Nuo 11 vuotta pitivät sisällään vaikeita aikoja, henkisen kasvun, itsensä löytämisen, oman sosiaalisen turvaverkoston muodostumisen, urheilijana kehittymisen sekä monia ikimuistoisia hetkiä niin ystävien kuin rakkaan lajinkin parissa. Mielestäni urheilussa menestymisen eteen pitää aina uhrata jotain, tehdä sellaisia valintoja, jotka edesauttavat pärjäämistä. Samalla se tarkoittaa sitä, että ajankäytöllisistä syistä jotkut muut asiat kärsivät. Esimerkiksi häävieraslistamme kuvaa näitä valintoja: omasta vieraslistastani yli puolet olivat Happeen kautta tuttuja. Tämän lisäksi listalla olivat sukulaiset, yksi pesisveijari, kaksi opiskelukaveria ja kolme Saarijärven aikaista sankaria, joihin tietysti tutustuin salibandyn kautta. Ehkä työkollegoiden puuttuminen kertoo omaa kieltään ajankäytän priorisoinnista ja valinnoista, tai sitten vaikeasta persoonastani.

Viimeisinä vuosina opettajantyön ja kehittyneen Salibandyliigan muodostama kombinaatio kasvoi kuitenkin liian haastavaksi. Tuntui siltä, etten enää pystynyt auttamaan joukkuetta pelillisesti. Jos joskus vahvuuksiani oli ollut rytkiminen, nöyrä puolustaminen, peittopeli ja satunnaiset maalit, alkoi joukkueessa olla jo tarpeeksi sellaisia pelaajia. Pelaajia, jotka puolustivat minua paremmin ja olivat pelinavauksessa ja -rakentelussa selvästi itseäni edellä. Tämän tosiasian myöntäminen ei ollut helppoa, etenkään, kun tunnepuolella olisin vielä halunnut jatkaa rakastamani lajin ja joukkueen parissa. Tuntui kuitenkin siltä, että minä en enää anna mitään joukkueelle. Tämän takia pelaamisen jatkaminen Hirvissä ei vaikuttanut enää järkevältä.

Mitä sitten seuraavaksi, jos pelihaluja yhä olisi? Suomen sisällä ei kannattaisi mihinkään yrittää siirtyä. Kotikaupungin divariseurassa haaste olisi yhä sama: työn ja pelaamisen hoitaminen sataprosenttisesti kuluttaisi ehkä liikaa. Tässä kohdassa auttoi unelmointi. Salibandyn suhteen minulla oli kymmenen vuotta sitten kaksi unelmaa; voittaa jotain ja pelata ulkomailla. Samalla ratkeaisi ainakin se, että ei tarvitsisi yhdistää opettajan työtä ja pelaamista. 

Myöhään keväällä sopimus Ad Astra Sarnenin kanssa saatiin kuntoon. Seurassa oli pelannut monia tuttuja, etenkin Janne Kainulaisen kaksi vuotta täällä olivat jääneet mieleen. Seura kaipasi myös valmentajaa junnuihin. Sopimuksen synnyssä auttoi salibandyn ulkopuolisetkin seikat. Omilla pörsseilläni ei ole kovin helppoa yrittää neuvotteluja käydä, mutta valmennus- ja leirityökokemus, pitkä peliura, opettajankoulutus, työura sekä saksankielen taito auttoivat. 

Ainakin tällä hetkellä rohkea hyppäys tuntemattomaan ja pois oravanpyörästä tuntuu oikealta ratkaisulta. On ollut mukavaa ja haastavaa olla pois tutuista ja turvallisista ympyröistä sekä miettiä, mitä tulevaisuus mahdollisesti tuo tullessaan. Valmennus tuntuu mukavalta, ja lähes kaiken valmennustyön pystyy jo vetämään saksaksi. Se onkin sitten eri asia, ymmärtävätkö junnut omaa hochdeutschiani, mutta yritetään. Olen mukana seuran U14- ja U16-joukkueiden kaikissa treeneissä ja lisäksi niissä U16-poikien peleissä, joihin omilta peleitäni pääsen. Tämän päälle tulevat omat treenit sekä osa-aikainen työ firmassa, jossa toimin apurina kaikessa mahdollisessa. On pääkopalle mahtavaa vaihtelua siirtyä seitsemän opettajan työssä vietetyn vuoden jälkeen takaisin siivoushommiin, lehtien lakaisuun, maalaamiseen tai kirjeiden postittamiseen. 

Ensimmäinen voitto äänekkään kotiyleisön edessä teki höpöniää. KUVA: Ad Astra Sarnen

Pelihommissa on ollut hienoa olla mukana kokemassa Ad Astra Sarnenin ensimmäistä NLA-kautta. Omalta osaltani pörssisarake on surullinen, mutta onneksi minua ei tänne maalintekijäksi hankittukaan. On kuin paluuta vanhaan, kun treeneissä kaikkensa antamalla saa osan joukkuekavereista hyvälle tuulelle ja osan vihaamaan pelityyliäni. Myöskään peleissä ei olla lähdetty etsimään uusia ystäviä, vaan roikkumaan ja raastamaan ja tappelemaan altavastaajan asemassa jokaisesta mahdollisesta pisteestä. Tilanne on hyvin erilainen kuin Happeessa, sillä monessa pelissä Happee oli ennakkosuosikki ja pallolliset taidot korostuivat. Täällä jokainen peitto, syötönkatko ja estetty maalipaikka on tärkeä, saamme tai joudumme ryynämään pitkiä pätkiä ilman palloa. Selkeät taktiset raamit kompensoivat luovuuden ja taidon puutteita. Omilla vähäisillä vahvuuksilla pelaaminen lisää totta kai motivaatiota. Seuran ensimmäinen peli NLA:ssa, ensimmäinen voitto ja ensimmäinen maali jäävät varmasti ikimuistoisina kokemuksina mieleen tästä seikkailusta. Sopeutumista on myös helpottanut suomalainen päävalmentaja sekä kaksi entistä hirveä, Lauri Liikanen ja monivuotinen pakkipari Kaapo Savinainen, joka on tehnyt uraloikan sentteriksi. Lisäksi vastustajissa on näkynyt Pylsyä, Junkkarista ja Korsmaniaa. Miinuksina mainittakoon järjetön yläfemmojen määrä ja hämmentävä teknon ja schlagereiden yhdistelmä koppimusiikissa. 

Täällä siis matka jatkuu kohti kevään ratkaisupelejä. Tsemppiä kaikille salibandyihmisille, Hirville ja Ad Astralle!

#4, Jaska Kunelius

Vihattu ja kunnioitettu Kiviranta

Yksi hieno salibandyura sai päätöksensä, kun Tuukka Kiviranta löi pisteen pitkälle uralleen. Pelasimme vuosien saatossa todella monta kertaa vastakkain ja yleensä varsin kuumissa merkeissä. Ehkä tästä syystä minulta monesti kysyttiin että vihaanko Tuukka Kivirantaa. Ehkä hauskin pohdinta oli, kun häitämme suunnitellessa joku sanoi, että ”mieti, jos Tuutsi olisi teidän hääkuvaajanne”.

Kysymyksiin ja arvuutteluihin on helppo vastaus. Totta kai vihasin Kivirantaa ja lähes jokaista yhteistä hetkeä hänen kanssaan maalinedustalla tai kulmassa. Vihasin myös hänen fyysistä peliään, kalasteluaan ja provosointiaan sekä kesken pelin tapahtuneita keskustelunavauksia. Samalla rakastin niitä, sillä ne saivat myös minut ja monet muut kiukustumaan ja syttymään peliin. Ne saivat yleisön huutelemaan puolesta ja vastaan sekä valmentajat kiehumaan ja kehumaan. Kiviranta oli pelaaja, joka oli valmis tekemään lähes mitä tahansa voiton eteen, ja ehkä tästä syystä Tuutsille ja SPV:lle niitä voittoja tulikin. 

Viha on totta kai vahva sana, mutta itselleni urheilu on ollut aina hieno tapa purkaa vihaa ja negatiivisia tunteita. Saatoin vihata Kivirantaa kesken pelin, mutta kunnioitin häntä ja peliä, enkä siksi yrittänyt esimerkiksi saada aikaan loukkaantumista. Mielestäni sama huokui Kivirannasta. Hän teki paljon kyseenalaisia asioita, mutta ei mennyt liian pitkälle. Monta kertaa seisoimme jälkipelitilanteessa, ja yritin saada hänet tönäisemään itseäni, lyömään mailalla, ottamaan vitosen tai kympin huutelusta tai yli menneestä agressiivisuudesta. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Mielestäni hän oli vastustajana parasta mahdollista ryhmää: hän sai muut kiehumaan, mutta hänellä oli silti selkeä kunnioitus sekä vastustajaa että peliä kohtaan ja hän teki kaikkensa oman joukkueensa eteen.

Sekoilua maalinedustalla vuonna 2012. Kuva: Henri Käck / Salibandy.fi, Flickr

Itselleni urheilun tärkeimpiä arvoja on se, että kentällä voi tapahtua lähes mitä tahansa, mutta pelin jälkeen todetaan, että peli oli vain peliä. Lisäksi lajiimme kuuluu olennaisesti se hieno piirre, että erimielisyyksiä ei selvitetä nyrkein vaan pelaamalla. Tästä syystä en koskaan vihannut ihminen Tuukka Kivirantaa. Joskus pelien jälkeen juttelimme  ja kävimme lyhyesti läpi kulmavääntöjä, tööttejä ja maalineduspaineja hyvässä hengessä. Ehkä yleisin toteamus molemmilta oli ”hyvä vääntö”, oli ottelun lopputulos mikä tahansa. Hävityn finaalisarjan jälkeen kultamitalia odottava voittaja ei ilkkunut, vaan kiitti hienoista otteluista ja toivotti tsemppiä jatkoon. En voi sanoa tuntevani Tuukka Kivirantaa, mutta tuosta kenttien rakkikoirasta jäi itselleni silti vain hyviä muistoja ja uskaltaisin olettaa, että hän on kentän ulkopuolella mitä mainioin tyyppi. 

Joukkueurheilun hienouksiin kuuluu se, että pelaajilla on erilaisia rooleja ja voittoa sekä etua voidaan hakea erilaisin keinoin. Omassa idealistisessa urheilukuvassani voittoa haetaan keinolla millä hyvänsä, joskus myös sääntöjen rajapinnalla, mutta kuitenkin moraali ja kunnioitus muita ihmisiä sekä lajia kohtaan säilyttäen. Ne tunteet ja konstit, joita käytetään kaukalon sisällä, jäävät sinne. Siksi vihan voi kohdistaa valvotussa kollektiivissa peliin ja kilpailuun, eikä vihan raskasta viittaa tai katkeruuden kaulaliinaa kannata enää pukea ylleen kentän ulkopuolisessa elämässä. 

Tuutsi oli yksi loistava ja ammattitaitoinen vaihtoehto hääkuvaajaksemme, mutta tällä kertaa päädyimme siihen, että hääkuvaajan on hyvä olla kokonaan ulkopuolinen, jotta hän pystyy keskittymään työhönsä eikä sählyjutusteluun. En koe tuntevani sinua ihminen Tuukka Kiviranta, mutta toivon sinulle kaikkea kilpaurheilun jälkeiseen elämään. Vaikutat hyvältä tyypiltä ja harva vastustaja on jäänyt mieleeni yhtä vahvasti. Ja kyllä, pidän edelleen metallimusiikista, mutta en edelleenkään tiedä, kuka sinulle aikoinaan antoi tuon tiedon provosointityökaluksi. Vihaan ja kunnioitan sinua.

#4, Jaska Kunelius

Twitter: @jKune

Kiitos Hirvet

Tuttu tarina aiemmilta kausilta. Työvuosi ja pelikausi ovat sen verran synkronoituja keskenään, että vapaa kirjoittaminen blogiin on hankalaa ajanpuutteen vuoksi. Vielä joskus aion muistella menneitä ja pohtia tulevaa niin paljon, että suurin osa varmasti kyllästyy. Tässä kuitenkin lyhyt tiivistys tästä hetkestä.

Olen sanattoman kiitollinen Happeelle ja salibandylle kaikesta mitä olen saanut kokea. Kuten jo aiemmassa masennusta käsitelleessä tekstissäni kirjoitin, tuo yhteisö teki minusta sen mikä tällä hetkellä olen. Ilman tukea ja tuota yhteisöä elämäni olisi voinut saada hyvinkin erilaisen suunnan. Seurayhteisön ja joukkueen lisäksi kiitoksia tulee satamaan kotiin, vaimolleni, työpaikalleni ja monille muille. Nämä kiitokset ovat kuitenkin niin tärkeitä, että ne ansaitsevat aivan oman postauksensa.

Masennuksesta puhuminen on itselleni ollut aikoinaan hyvin vaikeaa ja siitä tiesi tai sen aisti vain hyvin pieni piiri. Syykin on selvä: mielestäni asia on niin vakava, että en halunnut puhua asioista ennen kuin olen niistä aivan varma. Synkimpinä hetkinä olin aivan varma, että elämäni loppuu sillä hetkellä kun pelaaminen loppuu. Masennuksen kouran riipivin piirre on se, että tulevaan ei voi nähdä. Tietysti elämässä on muutenkin helpompaa katsoa taaksepäin, mutta ainakin itselleni määrittelevin piirre masennuksessa oli, että en pystynyt ajattelemaan aikaa salibandyn jälkeen. En pystynyt edes ajattelemaan itseäni yli kolmekymppisenä. Pelkäsin lopettamista aivan helvetisti. Nyt peliura Happeessa on loppunut ja pahin pelkoni on käynyt toteen.

Viimeisiä kertoja Hirviteatterissa, valon ja varjojen välimaastossa. Kuva: Esa Jokinen

Paitsi että enää asia ei tunnu samalta kuin kymmenisen vuotta sitten. Uskon, että pelaamisen jälkeenkin on elämää. Uskon, että elämältä voi saada upeita asioita myös kaukalon ulkopuolella. Ja niin olen totta vie saanutkin. Lopettaminen Hirvissä tuntui totta kai uskomattoman haikealta, mutta siitäkin selvittiin. Muistot, kokemukset, saavutukset ja ystävät jäävät vaikka pelaaminen loppuu. Masennus on kukistettu, kun aamulla herätessä haluaa elää tulevan päivän. Olen pohjattoman onnellinen tuosta tunteesta, sillä se ei ole itselleni itsestäänselvyys.

Olen oppinut hirvittävän paljon erilaisita ihmisiltä Happee-vuosieni aikana. Suurimpana opettajana on tietysti oma vaimoni, mutta joukkue ja laji ovat opettaneet paljon sellaista, mitä ei voi koskaan oppia kirjasta. Tämä on toinen tulevan kirjoituksen aihe, kunhan sanat ja lauseet löytävät oikean järjestyksen. Tärkein asia on kuitenkin se, että ihmisen viisautta ei mitata koulutuksella tai koulumenestyksellä. Monet todella viisaina pitämistäni joukkuekavereista eivät välttämättä ole koulussa loistaneet, mutta ovat opettaneet minulle ja muille paljon elämästä.

Oikeastaan ainoita mieltä vaivaamaan jääneitä asioita ovat vuoden 2015 finaalisarjan tappio sekä viimeisten Happee-vuosieni omat esitykset. Olimme mielestäni vuonna 2015 jopa parempia kuin edellisellä mestaruuteen päättyneellä kaudella, mutta silti jäimme hopealle. SPV oli meitä vahvempi henkisesti, fyysisesti tai pelitavaltaan, mutta tuota kevättä on monesti ruodittu ja pohdittu. Viimeisinä pelivuosina taas en osannut optimoida työn ja pelaamisen yhteyttä. Opettajan työ vaatii paljon, ja olen vastuussa monen nuoren kasvusta ja oppimisesta. Teen työtäni vähintään yhtä suurella intohimolla kuin pelaamista, ja ehkä siitä syystä tankki on välillä tyhjentynyt liikaa. Olen pettynyt siihen, että en viimeisinä vuosinani pystynyt enää auttamaan joukkuetta kentällä niin hyvin kuin olisin toivonut. Tähänkin asiaan palaan vielä myöhemmin, jos en muusta syystä, niin ainakin oman mielenrauhani vuoksi. Lisäksi aion jossain vaiheessa pohtia ja avata joukkuepelaamisen erilaisia rooleja niin kentällä kuin kentän ulkopuolellakin.

Pelaaminen ei kuitenkaan täysin lopu. Olemme Marin kanssa puhuneet monen vuoden ajan siitä, että olisi mahtavaa päästä kokeilemaan oleilua ulkomailla. Meillä molemmilla on saksan kielen opintoja taustalla. Tästä syystä olen erittäin innoissani siitä, että pääsen mukaan NLA-liigaan nousseen Ad Astra Sarnenin joukkueeseen pelaajaksi ja juniorivalmentajaksi. Homma vaati paljon järjestelyjä ja rohkeutta, mutta päätös on nyt tehty. Jätän siis työni hetkeksi ja edessä on muutto Sveitsiin. Näen mahdollisuuden kehittää kielitaitoani, pelata vielä vuoden vähemmän stressaavalla työkuormalla ja nähdä elämää aivan uudesta näkökulmasta. Kyseessä ei ole "jäähdyttely", sillä sitä en osaa. Treenaan vähintään samalla innolla kuin aina ennenkin ja pyrin olemaan joukkueelle hyödyksi juuri sillä tavalla kuin he tarvitsevat. Samalla voin käyttää koulutustani ja kokemustani ja aloittaa mahdollisen valmentajapolun uudessa ympäristössä. Kyseessä ei ole myöskään roikkuminen siinä, että en uskaltaisi lopettaa. Tämä on yksi, ehkä se viimeinen salibandyn parissa toteuttamatta jäänyt unelma, ja olen kiitollinen, että saan kokea vielä tämän urani aikana.

Joten, vielä kerran kiitos Happee. Ilman teitä suuri osa unelmistani olisi jäänyt toteutumatta. Hirvisydän pysyy, mutta nyt on aika kokea jotain uutta. Kiitos työnantajalleni tämän kokemuksen mahdollistamisesta ja kiitos Ad Astra Sarnen luottamuksesta. Veikkaan, että Sveitsin reissustakin löytyy vielä jotain kirjoitettavaa.


"Wer glücklich sein will muss leiden"

#4, Jaska Kunelius
Twitter: @jKune
Tukija: LKV Enberg

Kestävää kehitystä

Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt reilusti aikaa. Syy on melko klassinen: juhla ja arki tulivat väliin. Häävalmistelut, häämatka, töiden alkaminen heti häähumua seuraavalla viikolla, lukuvuoden alun hässäkkä, ensimmäisen jakson lukujärjestyksen reilut ylitunnit ja kauden alkaminen ovat varsin kattava kokonaispaketti. Paketin koossapitämiseksi on välillä oltava poissa somesta, keskustelunaiheista ja ajattelusta.

Ympäristökysymykset ovat olleet miellyttävän runsaasti tapetilla, ja aivan aiheesta. On virkistävää, että myös urheilua ja sen ympäristövaikutuksia on viime aikoina uskallettu tarkastella kriittisesti ainakin Vesa Rantasen ja Ilkka Kulmalan kolumneissa. Urheilun kerskakulutuksen tai järjettömän ekologisen jalanjäljen esiin kaivaminen ei työnny tikarina urheilun jäntevään selkään, vaan parhaimmillaan korjaa jäseniä uuteen maailmanjärjestykseen. Olen usein miettinyt urheilun ja oman lajimme jälkeensä jättämää ympäristöjälkeä. Haluaisinkin nostaa esille muutamia pieniä ideoita salibandyn ja ympäristön näkökulmasta. Seuraavaksi siis viiden kohdan lista siitä, miten salibandy, ja toki urheilu laajemmin, voisi huomioida intohimostamme aiheutuvat ympäristöhaitat.

5. Biojäteastiat pukukoppeihin

Todellinen lillukanvarsi, mutta asia on silti monesti ollut tapetilla. Liikuntasalien pukukopeissa syödään vuosittain järisyttävät määrät banaania ja huoltokopeissa keitetään tuhansittain kahvikupposia. Esimerkiksi Monitoimitalolla voisi olla ainakin ottelutapahtumaviikonloppuina edes yksi yhteinen biojäteastia pukukoppien läheisyydessä. Jos ideaa viedään pidemmälle, pitää tietysti laskea, onko biopussien käyttö suhteellisen pieniä biojätemääriä varten suurempi haitta kuin banaaninkuorien roskikseen joutuminen. Mutta ainakin isommissa tapahtumissa biojätettä menee iso määrä tavallisiin roska-astioihin vain siksi, ettei biojäteastioita ole tarjolla.

4. Tekstiilituotanto

Joukkueiden tekstiilien käyttömäärät ovat suuria, ja näissä asioissa vaikuttaa isosti myös tavarantoimittajien intressit. Siksi seuraava idea onkin villi ja melko utopistinen: tarvitsevatko joukkueet joka vuodelle niin ison määrän uusia tekstiilejä? Mitä jos jonain vuonna uusia verkkatakkeja tai tuulihousuja tilataankin vain uusille pelaajille tai niille, jotka ovat omansa hukanneet tai hajottaneet? Pitääkö joka vuosi olla täysin uusi mallisto? Peliasut ovat toki asia erikseen, mutta muuten uskon, että esimerkiksi samat treenipaidat voivat kulkea yllä useammankin vuoden. Happeessa on joskus tässä järkevästi säästettykin, ja tilattu esimerkiksi toppatakit vain niille, keiltä asut puuttuvat. Lisäksi vanhoja treenikamoja kierrätettiin joskus kirpparimyynneissä ottelutapahtumien yhteydessä.

3. Mailojen käsittely

Tässäkin asiassa vaikuttaa mailanvalmistajien intressit, ja ymmärrän asian varsin hyvin. Ihannemaailmassa katkenneista mailoista tehtäisiin junnuille pihapelimailoja, joita voisi jakaa esimerkiksi lähialueen kouluihin. Asiaa selviteltiin muutama vuosi sitten, mutta valitettavasti ainakaan isommassa mittakaavassa tällainen toiminta ei vielä toimi.

Mailojen uusiokäyttö on tietysti pois mailamerkkien uusien tuotteiden myynnistä, mutta toisaalta tässä voisi olla firmoille ja seuroille myös hyvä brändi- ja imagoidea. Valmistajat eivät keräisikään rikkinäisiä varsia pois, vaan usuttaisivat seurojen pelaajat tekemään lyhemmistä varsista pihapelimailoja, jotka jaettaisiin seuran junnuille tai lähialueen kouluille. Varsinaisia kilpapelejä näillä uusiomailoilla ei tietysti edes voi pelata, sillä jäykkyydet ja muut ovat vinksallaan varren lyhenemisen vuoksi. Moni saisi kuitenkin laadukkaan mailan käyttöönsä, ja se voisi jopa ohjata tulevaisuudessa ostokäyttäytymistä ja saisi ihmiset panostamaan tiettyyn brändiin ja laatuun volyymin sijasta. Tätä kautta mailoista oltaisiin ehkä valmiita maksamaan enemmän. Salibandy on jo yhdessä asiassa suunnannäyttäjä: mailan tahallisesta hajottamisesta saa automaattisesti 5+20 (rike ympäristöä ja hyviä käytöstapoja vastaan).

2. Pullot ja tölkit

Tämä on yksi lempiaiheistani. Keräsin itse pulloja ja tölkkejä jo lapsena, ja säästin sitä kautta rahaa kitaraan. Sain kitaran, mutta soittamaan en koskaan oppinut. Monen joukkueen pelireissuilla juodaan vissyä ja energiajuomia, ja olin usein todella ärsyyntynyt siitä, että tölkit ja pullot heitettiin roskiin. Ensinnäkin Suomen loistava panttijärjestelmä takaa sen, että nuo tyhjät juoma-astiat ovat rahanarvoista tavaraa. Toisekseen, esimerkiksi alumiinin kierrättäminen on noin 90% energiatehokkaampaa verrattunauuden alumiinin tuottamiseen. Mielestäni vähintä, mitä jokainen joukkue voi tehdä, on se, ettei helposti kierrätettäviä pulloja ja tölkkejä heitetä bussien, pysähdyspaikkojen tai pukuhuoneiden roskiksiin. Pukuhuoneessa pullot ja tölkit voi jättää riviin penkille, siivoojat, junnut tai joku muu varmasti hoitaa ne siitä eteenpäin. Bussissa tyhjät hylsyt voi kerätä bussikuskille valmiiksi erilliseen pussiin. Ja ei, tämä ei tarkoita sitä, että pitäisin bussikuskeja tai siivoojia velvollisina keräämään joukkueen pulloja. Omasta siivoojavuosien kokemuksesta tiedän, että otin mielelläni pullot ja tölkit erikseen kierrätykseen, mutta velvollisuus se ei ole. Parastahan olisi se, että kapteenisto nimeää vaikka joukkueen nuorimman pelaajan palauttamaan tölkkikassin sisällön paluumatkan pysähdyksellä. Happeessa palauttaja ja pullojen kerääjä on omasta tahdostaan vähän vanhempaa kaartia.

Salibandyliigan alusta on todella hyvä, mutta jättää jälkeensä runsaasti teippiä. KUVA: Esa Jokinen

    
1. Muovi ja teipit

Monen joukkueen kotihallissa käydään mattorumba ennen ja jälkeen pelien. Nyt olisikin jätehuollon ja kierrätysalan asiantuntijoille todellinen haaste: miten mattojen kiinnitykseen käytettävä teippi voitaisiin hyödyntää tai kierrättää? Käytettyä mattoteippiä tungetaan monessa hallissa kymmeniä kiloja vuodessa. Yritimme tätäkin asiaa selvittää, mutta ainakaan vielä selkeää vastausta ei ole tullut. Ehkä Salibandyliiga saisi tähän asiaan selvyyden vaikka jonkun yhteistyökumppanin kanssa? Myös helposti kierrätettävää muoviroskaa syntyy urheiluseuroissa varsin paljon. Esimerkiksi palautusjuomapurkit, urheilujuomapakkaukset, hajonneet pallot ja kuluneet mailojen lavat ovat helposti kierrätettävää muovia. Näistäkin valitettavan suuri osa päätyy sekajätteeseen. Isojen liikuntahallien yhteydessä pitäisikin ehdottomasti olla nykyistä enemmän muovinkeräysastioita. Entä saadaanko loppuun käytetyt lavat sulatettua ja käytettyä uudelleen mailateollisuudessa?

Ja totta kai, isoimmat ympäristöpäästöt salibandyssä tulevat tietysti hallien lämmityksestä, ruokailuista ja matkustamisesta. Nämä seikat ovat populistisia lillukanvarsia. Mutta näilläkin asioilla ja etenkin mahdollisella liigaseurojen pelaajien esimerkillä voi olla vaikutuksia, jotka roiskuvat laitojen yli ja tarttuvat myös katsojiin ja seuran junioreihin. Jos edustuksen pelaaja ottaa liikaa ruokaa ja heittää loput roskiin tölkkien ja pelissä tahallaan katkomien mailojensa seuraksi, ei se ainakaan mielikuvaa vastuullisesta toiminnasta edistä.

Salibandy on ennenkin ollut tunnettu nuorekkuudestaan ja tarvittaessa nopeista liikkeissään lajin imagon uudistamisessa. Salibandy pyrkii myös levittäytymään laajemmalle ympäri maailmaa. Kannattaisiko nyt miettiä kampanjaa, jossa esimerkiksi Salibandyliiga esittäytyy ympäristövastuullisena toimijana ja laji kehittyy kestävästi? 

#4, Jaska Kunelius

Twitter: @jKune

Tukija: LKV Enberg