Kestävää kehitystä

Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt reilusti aikaa. Syy on melko klassinen: juhla ja arki tulivat väliin. Häävalmistelut, häämatka, töiden alkaminen heti häähumua seuraavalla viikolla, lukuvuoden alun hässäkkä, ensimmäisen jakson lukujärjestyksen reilut ylitunnit ja kauden alkaminen ovat varsin kattava kokonaispaketti. Paketin koossapitämiseksi on välillä oltava poissa somesta, keskustelunaiheista ja ajattelusta.

Ympäristökysymykset ovat olleet miellyttävän runsaasti tapetilla, ja aivan aiheesta. On virkistävää, että myös urheilua ja sen ympäristövaikutuksia on viime aikoina uskallettu tarkastella kriittisesti ainakin Vesa Rantasen ja Ilkka Kulmalan kolumneissa. Urheilun kerskakulutuksen tai järjettömän ekologisen jalanjäljen esiin kaivaminen ei työnny tikarina urheilun jäntevään selkään, vaan parhaimmillaan korjaa jäseniä uuteen maailmanjärjestykseen. Olen usein miettinyt urheilun ja oman lajimme jälkeensä jättämää ympäristöjälkeä. Haluaisinkin nostaa esille muutamia pieniä ideoita salibandyn ja ympäristön näkökulmasta. Seuraavaksi siis viiden kohdan lista siitä, miten salibandy, ja toki urheilu laajemmin, voisi huomioida intohimostamme aiheutuvat ympäristöhaitat.

5. Biojäteastiat pukukoppeihin

Todellinen lillukanvarsi, mutta asia on silti monesti ollut tapetilla. Liikuntasalien pukukopeissa syödään vuosittain järisyttävät määrät banaania ja huoltokopeissa keitetään tuhansittain kahvikupposia. Esimerkiksi Monitoimitalolla voisi olla ainakin ottelutapahtumaviikonloppuina edes yksi yhteinen biojäteastia pukukoppien läheisyydessä. Jos ideaa viedään pidemmälle, pitää tietysti laskea, onko biopussien käyttö suhteellisen pieniä biojätemääriä varten suurempi haitta kuin banaaninkuorien roskikseen joutuminen. Mutta ainakin isommissa tapahtumissa biojätettä menee iso määrä tavallisiin roska-astioihin vain siksi, ettei biojäteastioita ole tarjolla.

4. Tekstiilituotanto

Joukkueiden tekstiilien käyttömäärät ovat suuria, ja näissä asioissa vaikuttaa isosti myös tavarantoimittajien intressit. Siksi seuraava idea onkin villi ja melko utopistinen: tarvitsevatko joukkueet joka vuodelle niin ison määrän uusia tekstiilejä? Mitä jos jonain vuonna uusia verkkatakkeja tai tuulihousuja tilataankin vain uusille pelaajille tai niille, jotka ovat omansa hukanneet tai hajottaneet? Pitääkö joka vuosi olla täysin uusi mallisto? Peliasut ovat toki asia erikseen, mutta muuten uskon, että esimerkiksi samat treenipaidat voivat kulkea yllä useammankin vuoden. Happeessa on joskus tässä järkevästi säästettykin, ja tilattu esimerkiksi toppatakit vain niille, keiltä asut puuttuvat. Lisäksi vanhoja treenikamoja kierrätettiin joskus kirpparimyynneissä ottelutapahtumien yhteydessä.

3. Mailojen käsittely

Tässäkin asiassa vaikuttaa mailanvalmistajien intressit, ja ymmärrän asian varsin hyvin. Ihannemaailmassa katkenneista mailoista tehtäisiin junnuille pihapelimailoja, joita voisi jakaa esimerkiksi lähialueen kouluihin. Asiaa selviteltiin muutama vuosi sitten, mutta valitettavasti ainakaan isommassa mittakaavassa tällainen toiminta ei vielä toimi.

Mailojen uusiokäyttö on tietysti pois mailamerkkien uusien tuotteiden myynnistä, mutta toisaalta tässä voisi olla firmoille ja seuroille myös hyvä brändi- ja imagoidea. Valmistajat eivät keräisikään rikkinäisiä varsia pois, vaan usuttaisivat seurojen pelaajat tekemään lyhemmistä varsista pihapelimailoja, jotka jaettaisiin seuran junnuille tai lähialueen kouluille. Varsinaisia kilpapelejä näillä uusiomailoilla ei tietysti edes voi pelata, sillä jäykkyydet ja muut ovat vinksallaan varren lyhenemisen vuoksi. Moni saisi kuitenkin laadukkaan mailan käyttöönsä, ja se voisi jopa ohjata tulevaisuudessa ostokäyttäytymistä ja saisi ihmiset panostamaan tiettyyn brändiin ja laatuun volyymin sijasta. Tätä kautta mailoista oltaisiin ehkä valmiita maksamaan enemmän. Salibandy on jo yhdessä asiassa suunnannäyttäjä: mailan tahallisesta hajottamisesta saa automaattisesti 5+20 (rike ympäristöä ja hyviä käytöstapoja vastaan).

2. Pullot ja tölkit

Tämä on yksi lempiaiheistani. Keräsin itse pulloja ja tölkkejä jo lapsena, ja säästin sitä kautta rahaa kitaraan. Sain kitaran, mutta soittamaan en koskaan oppinut. Monen joukkueen pelireissuilla juodaan vissyä ja energiajuomia, ja olin usein todella ärsyyntynyt siitä, että tölkit ja pullot heitettiin roskiin. Ensinnäkin Suomen loistava panttijärjestelmä takaa sen, että nuo tyhjät juoma-astiat ovat rahanarvoista tavaraa. Toisekseen, esimerkiksi alumiinin kierrättäminen on noin 90% energiatehokkaampaa verrattunauuden alumiinin tuottamiseen. Mielestäni vähintä, mitä jokainen joukkue voi tehdä, on se, ettei helposti kierrätettäviä pulloja ja tölkkejä heitetä bussien, pysähdyspaikkojen tai pukuhuoneiden roskiksiin. Pukuhuoneessa pullot ja tölkit voi jättää riviin penkille, siivoojat, junnut tai joku muu varmasti hoitaa ne siitä eteenpäin. Bussissa tyhjät hylsyt voi kerätä bussikuskille valmiiksi erilliseen pussiin. Ja ei, tämä ei tarkoita sitä, että pitäisin bussikuskeja tai siivoojia velvollisina keräämään joukkueen pulloja. Omasta siivoojavuosien kokemuksesta tiedän, että otin mielelläni pullot ja tölkit erikseen kierrätykseen, mutta velvollisuus se ei ole. Parastahan olisi se, että kapteenisto nimeää vaikka joukkueen nuorimman pelaajan palauttamaan tölkkikassin sisällön paluumatkan pysähdyksellä. Happeessa palauttaja ja pullojen kerääjä on omasta tahdostaan vähän vanhempaa kaartia.

Salibandyliigan alusta on todella hyvä, mutta jättää jälkeensä runsaasti teippiä. KUVA: Esa Jokinen

    
1. Muovi ja teipit

Monen joukkueen kotihallissa käydään mattorumba ennen ja jälkeen pelien. Nyt olisikin jätehuollon ja kierrätysalan asiantuntijoille todellinen haaste: miten mattojen kiinnitykseen käytettävä teippi voitaisiin hyödyntää tai kierrättää? Käytettyä mattoteippiä tungetaan monessa hallissa kymmeniä kiloja vuodessa. Yritimme tätäkin asiaa selvittää, mutta ainakaan vielä selkeää vastausta ei ole tullut. Ehkä Salibandyliiga saisi tähän asiaan selvyyden vaikka jonkun yhteistyökumppanin kanssa? Myös helposti kierrätettävää muoviroskaa syntyy urheiluseuroissa varsin paljon. Esimerkiksi palautusjuomapurkit, urheilujuomapakkaukset, hajonneet pallot ja kuluneet mailojen lavat ovat helposti kierrätettävää muovia. Näistäkin valitettavan suuri osa päätyy sekajätteeseen. Isojen liikuntahallien yhteydessä pitäisikin ehdottomasti olla nykyistä enemmän muovinkeräysastioita. Entä saadaanko loppuun käytetyt lavat sulatettua ja käytettyä uudelleen mailateollisuudessa?

Ja totta kai, isoimmat ympäristöpäästöt salibandyssä tulevat tietysti hallien lämmityksestä, ruokailuista ja matkustamisesta. Nämä seikat ovat populistisia lillukanvarsia. Mutta näilläkin asioilla ja etenkin mahdollisella liigaseurojen pelaajien esimerkillä voi olla vaikutuksia, jotka roiskuvat laitojen yli ja tarttuvat myös katsojiin ja seuran junioreihin. Jos edustuksen pelaaja ottaa liikaa ruokaa ja heittää loput roskiin tölkkien ja pelissä tahallaan katkomien mailojensa seuraksi, ei se ainakaan mielikuvaa vastuullisesta toiminnasta edistä.

Salibandy on ennenkin ollut tunnettu nuorekkuudestaan ja tarvittaessa nopeista liikkeissään lajin imagon uudistamisessa. Salibandy pyrkii myös levittäytymään laajemmalle ympäri maailmaa. Kannattaisiko nyt miettiä kampanjaa, jossa esimerkiksi Salibandyliiga esittäytyy ympäristövastuullisena toimijana ja laji kehittyy kestävästi? 

#4, Jaska Kunelius

Twitter: @jKune

Tukija: LKV Enberg

Yhteisö joka pelasti ihmisen

Olen monesti kirjoituksissani sivunnut sitä asiaa, että salibandy ja Happee ovat olleet itselleni käsittämättömän tärkeitä asioita. Monta vuotta olen myös pitänyt sisälläni sitä peruskiveä, jonka vuoksi koen nuo asiat niin tärkeäksi. Olen pohtinut ja pyöritellyt mitä pitää tai mitä saa sanoa. Tai kuinka avoin ihmisen kannattaa olla.

Ensinnäkin avoimuudesta: todella moni asia perustellaan liian sokeasti sillä, millaista avoimuutta Suomessa tai joukkueurheilussa hyväksytään. Joukkueet ja valtiot muodostuvat kuitenkin ihmisistä, ja vaikka eri paikoissa on erilaiset kulttuurit, voivat ihmiset itse muuttaa kulttuuria. Kavahdan aina niitä otsikoita, joissa joukkueurheilua syytetään siitä, ettei heikkouttaan saa näyttää. Se on näkökulmakysymys. Joukkueurheilu opettaa parhaimmillaan sitä, että pienistä ja turhista ei valiteta. Ollaan valmiita kärsimään ajoittain, jotta jossain tulevaisuudessa siintää palkinto. Osataan asettaa itsensä tarvittaessa syrjään, jotta joukkue menestyisi. Mutta kenenkään ei tarvitse vaieta. Jos yhteisö toimii, avoimuus palkitaan avoimuudella. Näin on ollut Happeessa ja sen muodostaneissa hienoissa ihmisissä.

Sisälläni ollut peruskallio on se, että olin pelaamisen aikana usean vuoden masentunut. Masennusta voi olla hankala selittää ulkopuolisille ja sen kokemus vaihtelee paljon myös yksilöstä. Itse olen analysoinut omaa tilannettani siten, että ajatukseni olivat nyrjähtäneet jo nuorena. Oireita näkyi jo alakoulussa, mutta ne puhkesivat vakavimmiksi vasta opiskeluaikoina. Oman masennukseni musertavin voima oli eksistentiaalinen kriisi, elämän merkityksettömyys ja siitä seurannut lohduttomuus. Se, että tulevaisuudessa ei näy mitään valoa. Masennukseni koostui totaalisesta välinpitämättömyydestä omaan kehoon ja toimintaan, itsetuhoisuudesta, itsensä fyysisestä pahoinpitelystä, täydellisestä arvottomuuden tunteesta ja itsemurha-ajatuksista. Nämä asiat saattoivat nousta mieleen huonosti menneen pelin jälkeen, parisuhteessa, arkena tai vapaalla. Sekään ei auttanut, että asiaa koitti perustella itselleen järkevästi: sinulla on opiskelupaikka, asunto, asut hyvässä maassa ja asiat ovat pääpiirteisesti hyvin. Itse asiassa se vain pahensi kierrettä, sillä rationaalisellakaan ajattelulla vääriä ajatusmalleja ei saanut korjattua. Pitkään ajattelin, että tämä on aivan normaalia. Yritin eheytyä parisuhteissa, mutta en pystynyt sitoutumaan, sillä uskoin, että pilaan lähelläni olevat ihmiset. Kun huonoja aikoja tuli, lähdin ennemmin pois kuin yritin käsitellä juurisyitä ja oikeita ongelmia.

Jossain vaiheessa asiat menivät kuitenkin liian pitkälle. Kävin pari kertaa terapiassa ja sain lääkityksen. Valitettavasti en ollut terapeuttini kanssa samalla aaltopituudella, joten sen homman lopetin kahteen vierailuun. Lääkkeitä käytin noin vuoden. Suurin eheyttävä voima oli kuitenkin se, että sanoin asiasta muutamalle pelikaverilleni. Heidän tukensa ja esimerkkinsä sai jatkamaan päivästä toiseen. Se, että sain olla heidän seurassaan myös heikko ja vajavainen, sekä outo oma itseni. Se, että he myös sanoivat suoraan, jos oma toimintani meni liian pitkälle. Lisäksi salibandy ja urheilu oli loistava väline masennuksen käsittelyyn. Tieto siitä, että kaikki vaikuttaa kaikkeen ja aina tulee uusi harjoitus, uusi mahdollisuus ja uusi päivä, auttoi paljon tilannettani. Jostain syystä esimerkiksi opiskelu ei tarjonnut itselleni samaa haastetta.

Prosessi oli todella pitkä ja aina ajoittain tuli myös takapakkia. Koskaan läheiset eivät kuitenkaan hylänneet, ja vähitellen ajatukset kirkastuivat. Sitäkään ei voi väheksyä, että menestyminen joukkueena näytti, että hyvin tehdyistä asioista seuraa palkinto. Happee ja läheiset ystäväni olivat syy siihen, että jaksoin läpi vaikeiden vuosien. Ne olivat myös syy siihen, että pystyin rakastumaan, näyttämään tunteitani ja puhumaan niistä. Joten tästä syystä olen täysin eri mieltä siitä, että joukkueurheilussa ei voi näyttää heikkouttaan tai puhua tunteistaan avoimesti. Minä en olisi oppinut näitä asioita ilman joukkuettamme. Tästä kiitollisuudesta johtuen halusin myös antaa kaikkeni takaisin yhteisölle.

Vasta kun tunteiden oikea käsittely oli mahdollistunut, pystyin katsomaan valoisemmin tulevaisuuteen. Noin kahdeksan vuotta sitten pelkäsin arkea ja sitä, miten selviän, kun huono päivä tulee. Nyt olen ollut kuusi vuotta putkeen töissä ja selvinnyt mielestäni vähintään hyvin. Kahdeksan vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan tulevani isäksi, sillä olin mielestäni liian paska ihminen siihen. Nyt sillekin annetaan mahdollisuus. Kahdeksan vuotta sitten en osannut kuvitella rakastavani jotain ihmistä niin paljon, että sitoutuisin häneen koko loppuelämäkseni. Kuukauden päästä vien vihille sellaisen ihmisen, joka on vaikuttanut minuun tässä maailmassa eniten.

Miksi haluan kirjoittaa tällaisesta asiasta? Siksi, että masennus ja muut mielenterveyden häiriöt ovat yleinen ongelma. Kaikki eivät ole niistä selvinneet. Jos edes yksi samojen asioiden kanssa painiva ihminen saa apua ongelmaansa tämän kirjoituksen vuoksi, on se tehtävänsä täyttänyt. Puhukaa avoimesti myös hankalista asioista ja pitäkää huolta läheisistänne. Vaikka urheilussa tähdätään aina voittoon ja joukkue pyrkii pitämään heikkoutensa piilossa, on voittamisella isossa kuvassa kuitenkin enimmäkseen välinearvoa. En jaksa uskoa, että esimerkiksi masennukseen liittyvistä asioista esimerkiksi huudeltaisiin kentällä.

Samalla pyydän anteeksi siitä, että omat ongelmani ovat varmasti ajoittain vaikuttaneet myös läheisiini. Niin kavereihin kuin pikkuveljiinikin. Lupaan auttaa kaikkia läheisiäni tulevaisuudessa ja olla tukena silloin kun sitä tarvitsette. Ja ne, joille en asioista ole kertonut: teissä ei ole vikaa. Avoimuus ei ole välttämättä sitäkään, että kaikki asiat kerrotaan kaikille. Halusin lähteä rakentamaan uutta elämää pala kerrallaan, ja sain siihen tarpeeksi tukea tietyltä ydinryhmältä. 

Läheiset ystäväni järjestivät viime viikonloppuna minulle polttarit. Ehkä vasta silloin osasin ajatella myös sitä asiaa, mikä ei todellakaan saa olla itsestäänselvyys: minulla on ympärilläni käsittämättömän hienoja ihmisiä. Todella erilaisia, jotkut myös erikoisia, erilaisista taustoista ja erilaisin elämäntarinoin varustettuja. Olen kiitollinen juhlien järjestäjälle ja kaikille läheisilleni. Kahdeksan vuotta sitten olin täysin varma siitä, että en voi koskaan sanoa olevani onnellinen ja sinut itseni kanssa. Tänään voin sanoa niin. Ilman teitä ei olisi minua. Ja ilman teitä ei olisi minua ja Maria. Kiitos.

Kiitos kun siinä sä oot Tähdet ja kuut sammukoot Sä kannattelet vaikka et jaksaisikaan Nyt itseäsi paljon suurempaa Ikuinen kiitos sulle kuulukoon Sinä, minä, turvassa nyt oon

Pete Parkkonen - Kiitos (Patric Sarin, Joones Angeria, Pete Parkkonen, 2014)

#4, Jaska Kunelius

Twitter: @jKune

Tarina yhteisöllisyydestä

Urheilukauden nimittäminen matkaksi tai tarinaksi on ehkä jo hieman kulunut fraasi. Mikään muu sana kuin tarina ei kuitenkaan kuvasta Happeen miesten tämän kauden yhdentoista kuukauden taivalta.

Happeen miesten joukkue on viime vuosina ollut sekä todella voitontahtoinen ja ammattimaisuuteen pyrkivä huippu-urheilujoukkue että tiivis yhteisö ja kaveriporukka. Tähän yhteisöön kuuluu myös monia hyvällä tapaa omalaatuisia persoonia, joilla on vahvoja näkemyksiä ja mielipiteitä. Tänä vuonna havahduimme ensimmäistä kertaa pitkään aikaan miettimään myös sitä, olemmeko sittenkään niin tiivis yhteisö kuin mitä kuvittelemme olevamme. Joukkueessa on nuoria ja vanhoja pelaajia, junnuputkesta tulleita jyväskyläläisiä ja muualta muuttaneita.

Kauden aikana haasteita toivat esimerkiksi uusittu pelitapa, pelaajien henkilökohtaiset elämäntilanteet, suuren pelaajaringin tyytyväisenä pitäminen ja kommunikointi pelaajien kesken sekä valmennuksen suuntaan. Kommunikaatio pelaajiston ja valmennuksen välillä ei ollut ongelmatonta. Lisäksi tekeminen treeneissä ei ollut aina sillä tasolla kuin menestysodotuksemme edellyttivät. Iso osa haasteista johtui puutteellisesta kommunikoinnista ja siitä, että asiallistakaan kritiikkiä ei uskallettu sanoa eteenpäin.

Kritiikki on aina haastava laji, mutta on todella tärkeää, että kritiikki uskalletaan sanoa päin naamaa. Jossain vaiheessa pelaajistossamme näkyi se, että emme olleet kaikista asioista samoilla linjoilla valmennuksen tai toistemme kanssa, mutta emme sanoneet sitä suoraan valmennukselle tai toisillemme. Tällainen rikkinäinen puhelin on erittäin inhottava asia niin joukkueessa kuin työpaikalla. Pahimmillaan se aiheuttaa kierteen, jossa poteroidutaan omille puolille ja ei olla valmiita vuoropuheluun. Meillä asiat saatiin selvitettyä, kun vaikeistakin asioista uskallettiin vihdoin puhua suoraan niille henkilöille, joita asiat koskivat.

Mielestäni yksi kuvaava esimerkki kaudesta oli seuraava. Joukkueellamme oli ongelma: treeneissä tehdään liikaa rikkeitä. Sama keskustelu oli noussut esille jo monena aikaisempanakin vuonna. Olimme pohtineet, miten ongelma saataisiin ratkaistua. Viime kaudella kysyimme ensimmäistä kertaa mielipidettä myös muissa seuroissa pelanneilta pelaajilta. Lopputulos oli se, että meidän treeneissämme ei edes rikottu enempää, vaan monen mielestä vähemmän kuin muissa joukkueissa! Olimme siis yrittäneet ratkaista ongelmaa, joka ei itse asiassa edes ollut ongelma. Ehkä suurempi ongelma oli siinä, että olimme antaneet itsellemme luvan lopettaa pelaaminen rikkeen jälkeen tai että suhtauduimme rikkeisiin liian hienohelmaisesti.

Yhtenäinen ja avoin Hirvilauma. KUVA: Salibandy.fi / Flickr

Myös joukkueemme yhtenäisyys joutui testiin. Osa pelaajista voi varmasti olla sitä mieltä, että kaikkia ongelmia ei ratkaistu. En usko, että ongelmatonta joukkuetta onkaan. Tai että joku joukkue pystyisi ratkaisemaan kaikki kauden aikana tulevat ongelmat siten, että kaikki ovat täydellisen tyytyväisiä. Kompromisseissa ja ratkaisuissa on aina se puoli, että ratkaisun jälkeen pitää pystyä siirtymään eteenpäin eikä jäädä vellomaan ongelmiin. Ainakin tuloksellisesti onnistuimme tässä, sekä pelaajiston että valmennuksen osalta. Näissä tilanteissa joukkueet ja yhteisöt punnitaan: kun kissa on nostettu pöydälle, pystytäänkö tekemistä parantamaan ja menemään kuuluisan kiekkovaikuttajan sanoin eteenpäin. Me teimme niin, siirsimme katseen kevääseen ja tavoitteeseen.

Haasteiden ja kommunikoinnin avulla joukkuehenki tiivistyi, ja huomasimme, että puhe joukkueemme yhteisöllisyydestä ei ole legendaa. Tämä ei ole pelkkää tunnepuhetta: kauden jälkeen kyselin asiasta muualla pelanneilta, ja heidänkin mielestään jotain outoa meidän joukkueessamme on. Hyvällä tavalla. Uskalsimme jopa näyttää tunteita ja puhua niistä toisillemme. Uskon, että tämä yhteisöllisyys näkyy myös katsomoon, toimistolle ja kotisohville asti.

Joten, kauden aikana ilmi tulleista haasteista tuli joukkueellemme voimavara ja sitä kautta tarina. Kotitappio Salballe 4-14, pelitavan ajoittainen hajoaminen, kriisipalaverit, henkilökohtaiset tilanteet: kaikki tapahtui syystä. Pudotuspeleissä palaset osuivat kohdilleen ja tarina kantoi aina superfinaaliin saakka. Classic otti ansaitun mestaruuden. Happee kasvoi kuitenkin joukkueena ja ihmisinä ainakin lähelle oman potentiaalinsa korkeinta mahdollista huippua.

Omalta osaltani haluan kiittää seuraa, taustahenkilöitä, sponsoriani Kiinteistönvälitys Enbergiä ja Suomen parasta faniryhmää kuluneesta kaudesta. Hirviteatterin pyörittäminen vaatii monen ihmisen työpanosta, emmekä ota sitä tai yleisöämme itsestäänselvyytenä. Ja tietysti kiitän myös Happeen pelaajia ja valmennusta, oli suuri kunnia saada olla mukana osana tarinaa ja yrittää oppia lajista ja elämästä hienoita pelaajilta sekä ihmisiltä. Suurimmat kiitokset kuitenkin kotiin Marille: jokainen meistä tarvitsee ihmisiä myös joukkueen ulkopuolelta, jotta asioita voisi nähdä selkeämmin. Tästä lisää myöhemmin, kun perataan kausi henkilökohtaiselta tasolta läpi.

#4, Jaska Kunelius

Twitter: @jKune

Loppuun vielä viiden pennin self help- koonti. Alla koottuna päivänselviä ohjeita toimivaan kommunikointiin joukkueissa ja työpaikoilla:

1.   Älä vaikene itsestäänselvyyksistä. Muistaakseni olen joskus aiemminkin kirjoittanut tästä aiheesta. Monta ongelmaa on syntynyt siitä, että joku on ajatellut, että toinen tietää jo, mitä se joku ajattelee, eikä ole siksi viitsinyt sanoa mitään, perustella ratkaisuaan tai muuta vastaavaa. Vielä hienompaa on se, jos yhteisössä viitsitään ja uskalletaan sanoa myös se, jos kokee välittävänsä jostakusta tai pitävänsä jonkun roolia tai työpanosta arvokkaana.

2. Uskalla sanoa ikävätkin asiat. Kritiikkiä saa ja pitääkin tuoda esiin. Toisinaan mennään kuitenkin sieltä, missä aita on matalin. Purnataan omassa pienessä porukassa, kerätään joukkoja omaan oppositioon, kaivellaan vanhoja, ymmärretään tahallaan väärin. Moni tällainen asia selviäisi oitis, jos asia esitettäisiin suoraan. Joskus kritiikin kohde voi pahastua, jopa suuttua, mutta jos halutaan menestyä tai puhdistaa ilmaa, on suuttuminen pieni asia verrattuna lopputulemaan. Ylipäätään: jos koet asian haittaavan sinua niin paljon, että siitä pitää valittaa, pitää se myös uskaltaa esittää asianosaisille. Pienessä piirissä kyräily ei tuo muutosta.

  . Kuuntele ja yritä ymmärtää. Välillä asioiden selvittelyssä on ongelmana se, että toisen osapuolen lähtöolettamus on jo sellainen, ettei asia voi edetä. Välttämättä ei edes vastata esitettyyn kritiikkiin, vaan kierretään vaikea aihe ja mennään takaisin kertomaan omia perusteluja jostain toisesta asiasta.

4. Tee asiat tunteella. Ainakin urheilujoukkueessa saa välillä räiskyä, mutta pyri kanavoimaan tunne oikeisiin tilanteisiin ja oikeisiin näyttötapoihin, sekä ennen kaikkea oikeaan asiaan. ”Ihan sama” asenne on vaarallinen monella elämän osa-alueella.

5.  Älä kuitenkaan anna tunteen olla ainoa peruste. Moni asia ja perustelu alkaa sillä, että ”minusta tuntuu siltä, että… ” Tunne on tärkeä, mutta se voi myös vääristää ja värittää mielipiteitä.

6.  Hyväksy se, että kaikki päätökset eivät voi miellyttää. Kaikkien mielipide on tärkeä, mutta aina päätöksiä ei voi tehdä niin, että päätös olisi kaikkien mielipiteen mukainen. Joskus täytyy tyytyä siihen, että olet kantasi esittänyt, mutta päätös ei ole linjassa oman halusi kanssa. Se ei tarkoita, ettei sinua olisi kuultu. Joskus on luotettava siihen, että lopullisen päätöksen tekijät tekevät päätöksensä parhaan tietonsa mukaan ja kantavat siitä vastuun.

TOP5: Asiat, joita en tule kaipaamaan peliuran jälkeen

Urheilu ja erityisesti salibandy ovat antaneet itselleni paljon ja sellaisista asioista on myös tullut kirjoitettua vuosien mittaan. Koska peliuran päätös on vääjäämättä lähestymässä, on lopettamisprosessia varten hyvä miettiä myös asioita, joita pelaamisen loputtua ei tule kaipaamaan.

5. Tappiot

Tämä kohta on urheilun suola ja pippuri. Toisaalta tappiot eivät edes kuulu listalle, sillä tappioista voi oppia ja joskus on myös jopa puhdistavaa ottaa kunnolla turpaan ja lähteä rakentamaan hommaa uudestaan nollista. Tappioita on oppinut myös käsittelemään hieman paremmin kuin nuorena. Nuorempana huonon pelin ja tappion jälkeen itseään saattoi rangaista syömättömyydellä ja ympäristöä puhumattomuudella. Mutta yhä edelleen pahin kombinaatio on se, jos joukkue häviää ja on itse kaiken lisäksi huonolla panoksellaan ollut edesauttamassa joukkueen tappiota. Paljon näistä on opittu, mutta tuota mitättömyyden tunnetta ei tule ikävä kiikkustuolissa.

4. Loukkaantumiset

Olen ollut onnekas ja välttynyt isommilta loukkaantumisilta kymmenen Salibandyliiga-kauden aikana. Nuorempana käytiin läpi kaksi sääriluun ja kaksi värttinäluun murtumaa. Joka tapauksessa loukkaantumisia jää tuskin kukaan peliuraansa lopetteleva urheilija kaipaamaan. Revähdykset, venähdykset, ja nyrjähdyksetkin käyvät psyyken päälle, vaikka tauko olisikin vain pari kuukautta. Liian harvoin on oma kärsivällisyys riittänyt vammojen hoitamiseen viimeisen päälle, tässä suhteessa olisi kannattanut olla paljon fiksumpi. Sen sijaan mustelmia, nenän murtumisia ja naaman tikkauksia tulee ikävä, ne ovat usein merkki siitä, että tilanteisiin on uskaltanut mennä tarpeeksi vimmaisesti. Tämän puutteen voinee korjata aloittamalla kaatuiluharrastuksen tai nakkikioski- stand upin.

Tilanteisiin mennään yleensä oikealla kovuudella silloin, kun ympärillä olevat ihmiset joutuvat varomaan. Joskus tosin vauhkoilu osuu omaan naamaan. KUVA: Esa Jokinen

3. Vieraspelit arkea vasten

Opettajan työ on siitä hellävarainen, että ennen kahdeksaa ei työpaikalle yleensä tarvitse vääntäytyä. Siitäkin huolimatta joskus työpäivän läpiviemisessä on haasteita vieraspelireissun jälkeen. Fyysisyyttä ei koulussa juuri tarvitse kuin liikuntatunneilla, mutta liian lyhyet ja huonosti nukutut yöunet tuntuvat kyllä aivoissa ja reaktioissa huomattavasti. Nopea ja oikeanlainen reagointi on tärkeä osa-alue opettajan työssä, joten laivanaamana luokassa vaeltelu ei tuo onnistumisen tunteita.

2. Alkulämmittelyt ja kyykkääminen

Tykkään paljon harjoittelusta ja jatkan liikunnallista elämäntapaa varmasti myös peliuran jälkeen. Otsikossa mainitut asiat ovat kuitenkin sellaisia, jotka jostain syystä täytyy aina tehdä pakottamalla. En edes ymmärrä, miksi alkulämmittelyt tuntuvat niin pakkopullalta, mutta aina itsensä joutuu niihin pakottamaan. Vaikka asian tärkeyden sisäistää, ei hommaan saa sisäistä motivaatiota. Vielä suurempi nemesis on iloinen kyykkyjen tuoteperhe, ja sieltä etenkin kaksi ystävää: takakyykky ja bulgarialainen kyykky. Punttisalihommat ovat mukavia, ja esimerkiksi maastavetoa ja rinnallevetoa voisi tehdä vaikka joka päivä. Joka kesäinen massan ja voiman hankkiminen tai ylläpito isoilla painoilla kyykyllä ei kuitenkaan maistu. Vitoset ja sitä pienemmät sarjat ja räjähtävä nopeuspuntti ovat ok, mutta etenkin kympit loppuun asti kyykätessä ovat aivan tervanjuontia. Viime kesänä aloin jo antaa itselleni löysiä ja tein itseni kanssa sopimuksen, että tekisin nuo liikkeet jalkaprässissä. Kyykky on kuitenkin paljon kokonaisvaltaisempi. Viime kesänä tein ”elämäni viimeisen kerran 3 x 10 toistoa bulgarialaisessa kyykyssä” lukuisia kertoja. Lähes joka kerta prässi kuitenkin vaihtui levytankoon, sillä samaan aikaan jossain muualla joku muu ei anna itselleen löysää ja vääntäytyy tangon alle. Loppujen lopuksi työehtoneuvottelut itseni kanssa kääntyivät siihen, että tein jalkaprässiä yhden kerran.

1. Mailakriisit

Joillekin on aivan sama, millaisella mailalla pelaa. Toisille taas millinkin virheasento lavassa tai gripin vaihto voivat laukaista mailakriisin. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluminen saattaa tuoda ihmisestä esiin todella neuroottisia piirteitä. Olen mittaillut ovaalinauhojen etäisyyttä toisiinsa viivoittimella, vaihdellut lapaa erätauolla vaikkei maila ole hajonnut, olen tehnyt mailoja itse tai ulkoistanut asian täysin muille. Tälle kaudelle annoin Petri Kaukon päättää, millä lavalla pelaan. Näin ei tarvitse kantaa siitäkään asiasta vastuuta. Mailakriisin voi laukaista yksi auennut syöttö tai laukaus, ja pahin tilanne on aina lavan kuluminen. Lavalla on oman häiriintyneen mielikuvan mukaan noin kahden viikon ”sweet spot”, jolloin onnistuu kaikki. Ennen sitä lapa on liian jäykkä, tämän jälkeen liian löysä. Mailakriisistä selviää vain olemalla mailan kanssa uudestaan ja uudestaan. Tästä syystä mailoja on lähes joka päivä mukana työpaikallani, ja liikkasalin ollessa tyhjä käyn tarvittaessa hakemassa sieltä tuntumaa. Usein tuntumaa pitää hakea myös viikonloppuaamuisin, salivuorot alkavat koululla vasta kymmeneltä. Tai iltaisin, kun vuorot ovat jo päättyneet. Ja joskus salin ollessa varattu, pesiskentällä tai omassa olohuoneessa. Valoisassa ja pimeässä. Täysin neuroottista, turhaa ja kuluttavaa. Mutta jos yrittää pelata luottamatta mailaansa, on lopputulos lähes poikkeuksetta huono.

Bubbling under: rimpuilu, mutta tästä ehkä laajemmin myöhemmin.

Totisen peliuran lopettaminen on prosessi, tästä syystä tässä ja mahdollisissa tulevissakin kirjoituksissa alan kääntää katsetta hieman taaksepäin ja pohtia asioita, jotka liittyvät tärkeästä asiasta luopumiseen. Jos sinulla on asiasta kokemuksia tai ideoita, vinkkaa niitä ihmeessä vaikka somen kautta. Tämä prosessi on joka tapauksessa joskus edessä kaikilla nykyisillä ja tulevillakin pelaajilla ja urheilijoilla. Lopettamiseen liittyy myös paljon vaikeuksia ja vaikenemista. Lajista riippumatta.

#4, Jaska Kunelius

Twitter: @jKune

Alkusanat

Otetaan ensimmäisen blogitekstin alkuun täysin tajuntaa tärisyttävän poikkeava aloitus: olen aina halunnut kirjoittaa. Lapsena kirjoitin kauhutarinoita ja mielikuvitustekstejä, nuorena otteluraportteja ja lehtiartikkelin tyylisiä tekstejä ja vanhemmiten kirjoittaminen on muokkautunut enemmän blogityyliseksi sekamelskaksi.

Ketä tämä blogi voisi kiinnostaa? Ainakin vielä hetken uskon asiaa tulevan salibandystä, joten säbäniiloille ja muille joukkuelajien edustajille tai kilpaurheilusta kiinnostuneille voin blogiani suositella. Oman urani loppumisenkin jälkeen aion seurata sekä paikallista urheilua että suurempia areenoita. Toinen selkeä kohderyhmä on koulutuksesta kiinnostuneet, eli opettajat, oppilaat ja oppilaiden vanhemmat. Haluan jakaa mahdollisia omia kokeiluitani, onnistumisiani ja mokiani sekä havaintoja koulumaailmasta ja peruskoulun arjesta. Kolmantena tekijänä tämän blogin lautasmallissa ovat satunnaiset vierailijat sekä aiheet. Olen kiinnostunut politiikasta, suomen kielestä sekä yhteiskunnasta ja sitä ympäröivistä ilmiöistä. Toivottavasti saan ristiin poukkoilevista ajatuksistani ajoittain sen verran kiinni, että niistä muodostuu tunnistettavaa helminauhaa myös näytön kajastuksen toisella puolella pälyileville ihmishahmoille.

Lyhyt taustoitus vielä siihen, kuka näitä tekstejä tekee. Olen reilu kolmekymppinen Saarijärven kasvatti. Muutin Jyväskylään muistaakseni vuonna 2005. Tuolloin työskentelin siivoojana. Olen pelannut Salibandyliigaa Happeessa yhdeksän kautta, ja tänä keväänä tulee kymmenen kautta täyteen. Lisäksi olen tahkonnut pesäpalloa alasarjoissa. Ammatiltani olen luokanopettaja, opetan oman luokkani lisäksi liikuntaa yläkoulussa. Minulla on asunto, halpa auto, hyvä tuleva vaimo ja sekavia ajatuksia. Kirjoittamiani blogeja on tähän mennessä ollut Keskisuomalaisen, Pääkallon ja Salibandystoren verkkosivustoilla. Pelivuoteni vähenevät, mutta kirjoitusinto ei. Tästä syystä perustan oman blogin, jossa aiheet voivat vaihdella laidasta laitaan.

#4, Jaska Kunelius
Twitter: @jKune