11 vuotta Happeen liigajoukkueessa on takana, ja ensimmäistä kertaa pelaan pääsarjaa jossain muualla kuin Happeessa. Tunnelmat olivat etenkin alkuun vähän erikoiset, mutta toisaalta putkiaivot tottuvat varsin nopeasti. Koti on nyt täällä, joskus se on jossain muualla.
Lopettamispäätös Happeessa ei ollut helppo, mutta se oli järkeen perustuva ja pitkän pohdinnan tuotos. Haluan puhua nimenomaan lopettamisesta Happeessa, sillä vaikka neuvotteluja uuden seuran kanssa käytiin vielä edellisen kauden ollessa käynnissä, ei esimerkiksi viimeisen Happee-ottelun aikana tulevaisuudesta ollut vielä mitään varmuutta. Tiesin, että Hirvissä en enää pelaisi. Tunteellinen puoli ei halunnut lopettaa pelaamista, järkipuoli taas sanoi, että tie on kuljettu loppuun.
Happeen merkitystä omassa ja koko perheeni elämässä ei voi liiaksi korostaa. Nuo 11 vuotta pitivät sisällään vaikeita aikoja, henkisen kasvun, itsensä löytämisen, oman sosiaalisen turvaverkoston muodostumisen, urheilijana kehittymisen sekä monia ikimuistoisia hetkiä niin ystävien kuin rakkaan lajinkin parissa. Mielestäni urheilussa menestymisen eteen pitää aina uhrata jotain, tehdä sellaisia valintoja, jotka edesauttavat pärjäämistä. Samalla se tarkoittaa sitä, että ajankäytöllisistä syistä jotkut muut asiat kärsivät. Esimerkiksi häävieraslistamme kuvaa näitä valintoja: omasta vieraslistastani yli puolet olivat Happeen kautta tuttuja. Tämän lisäksi listalla olivat sukulaiset, yksi pesisveijari, kaksi opiskelukaveria ja kolme Saarijärven aikaista sankaria, joihin tietysti tutustuin salibandyn kautta. Ehkä työkollegoiden puuttuminen kertoo omaa kieltään ajankäytän priorisoinnista ja valinnoista, tai sitten vaikeasta persoonastani.
Viimeisinä vuosina opettajantyön ja kehittyneen Salibandyliigan muodostama kombinaatio kasvoi kuitenkin liian haastavaksi. Tuntui siltä, etten enää pystynyt auttamaan joukkuetta pelillisesti. Jos joskus vahvuuksiani oli ollut rytkiminen, nöyrä puolustaminen, peittopeli ja satunnaiset maalit, alkoi joukkueessa olla jo tarpeeksi sellaisia pelaajia. Pelaajia, jotka puolustivat minua paremmin ja olivat pelinavauksessa ja -rakentelussa selvästi itseäni edellä. Tämän tosiasian myöntäminen ei ollut helppoa, etenkään, kun tunnepuolella olisin vielä halunnut jatkaa rakastamani lajin ja joukkueen parissa. Tuntui kuitenkin siltä, että minä en enää anna mitään joukkueelle. Tämän takia pelaamisen jatkaminen Hirvissä ei vaikuttanut enää järkevältä.
Mitä sitten seuraavaksi, jos pelihaluja yhä olisi? Suomen sisällä ei kannattaisi mihinkään yrittää siirtyä. Kotikaupungin divariseurassa haaste olisi yhä sama: työn ja pelaamisen hoitaminen sataprosenttisesti kuluttaisi ehkä liikaa. Tässä kohdassa auttoi unelmointi. Salibandyn suhteen minulla oli kymmenen vuotta sitten kaksi unelmaa; voittaa jotain ja pelata ulkomailla. Samalla ratkeaisi ainakin se, että ei tarvitsisi yhdistää opettajan työtä ja pelaamista.
Myöhään keväällä sopimus Ad Astra Sarnenin kanssa saatiin kuntoon. Seurassa oli pelannut monia tuttuja, etenkin Janne Kainulaisen kaksi vuotta täällä olivat jääneet mieleen. Seura kaipasi myös valmentajaa junnuihin. Sopimuksen synnyssä auttoi salibandyn ulkopuolisetkin seikat. Omilla pörsseilläni ei ole kovin helppoa yrittää neuvotteluja käydä, mutta valmennus- ja leirityökokemus, pitkä peliura, opettajankoulutus, työura sekä saksankielen taito auttoivat.
Ainakin tällä hetkellä rohkea hyppäys tuntemattomaan ja pois oravanpyörästä tuntuu oikealta ratkaisulta. On ollut mukavaa ja haastavaa olla pois tutuista ja turvallisista ympyröistä sekä miettiä, mitä tulevaisuus mahdollisesti tuo tullessaan. Valmennus tuntuu mukavalta, ja lähes kaiken valmennustyön pystyy jo vetämään saksaksi. Se onkin sitten eri asia, ymmärtävätkö junnut omaa hochdeutschiani, mutta yritetään. Olen mukana seuran U14- ja U16-joukkueiden kaikissa treeneissä ja lisäksi niissä U16-poikien peleissä, joihin omilta peleitäni pääsen. Tämän päälle tulevat omat treenit sekä osa-aikainen työ firmassa, jossa toimin apurina kaikessa mahdollisessa. On pääkopalle mahtavaa vaihtelua siirtyä seitsemän opettajan työssä vietetyn vuoden jälkeen takaisin siivoushommiin, lehtien lakaisuun, maalaamiseen tai kirjeiden postittamiseen.
 |
| Ensimmäinen voitto äänekkään kotiyleisön edessä teki höpöniää. KUVA: Ad Astra Sarnen |
Pelihommissa on ollut hienoa olla mukana kokemassa Ad Astra Sarnenin ensimmäistä NLA-kautta. Omalta osaltani pörssisarake on surullinen, mutta onneksi minua ei tänne maalintekijäksi hankittukaan. On kuin paluuta vanhaan, kun treeneissä kaikkensa antamalla saa osan joukkuekavereista hyvälle tuulelle ja osan vihaamaan pelityyliäni. Myöskään peleissä ei olla lähdetty etsimään uusia ystäviä, vaan roikkumaan ja raastamaan ja tappelemaan altavastaajan asemassa jokaisesta mahdollisesta pisteestä. Tilanne on hyvin erilainen kuin Happeessa, sillä monessa pelissä Happee oli ennakkosuosikki ja pallolliset taidot korostuivat. Täällä jokainen peitto, syötönkatko ja estetty maalipaikka on tärkeä, saamme tai joudumme ryynämään pitkiä pätkiä ilman palloa. Selkeät taktiset raamit kompensoivat luovuuden ja taidon puutteita. Omilla vähäisillä vahvuuksilla pelaaminen lisää totta kai motivaatiota. Seuran ensimmäinen peli NLA:ssa, ensimmäinen voitto ja ensimmäinen maali jäävät varmasti ikimuistoisina kokemuksina mieleen tästä seikkailusta. Sopeutumista on myös helpottanut suomalainen päävalmentaja sekä kaksi entistä hirveä, Lauri Liikanen ja monivuotinen pakkipari Kaapo Savinainen, joka on tehnyt uraloikan sentteriksi. Lisäksi vastustajissa on näkynyt Pylsyä, Junkkarista ja Korsmaniaa. Miinuksina mainittakoon järjetön yläfemmojen määrä ja hämmentävä teknon ja schlagereiden yhdistelmä koppimusiikissa.
Täällä siis matka jatkuu kohti kevään ratkaisupelejä. Tsemppiä kaikille salibandyihmisille, Hirville ja Ad Astralle!
#4, Jaska Kunelius
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti