Olen sanattoman kiitollinen Happeelle ja salibandylle kaikesta mitä olen saanut kokea. Kuten jo aiemmassa masennusta käsitelleessä tekstissäni kirjoitin, tuo yhteisö teki minusta sen mikä tällä hetkellä olen. Ilman tukea ja tuota yhteisöä elämäni olisi voinut saada hyvinkin erilaisen suunnan. Seurayhteisön ja joukkueen lisäksi kiitoksia tulee satamaan kotiin, vaimolleni, työpaikalleni ja monille muille. Nämä kiitokset ovat kuitenkin niin tärkeitä, että ne ansaitsevat aivan oman postauksensa.
Masennuksesta puhuminen on itselleni ollut aikoinaan hyvin vaikeaa ja siitä tiesi tai sen aisti vain hyvin pieni piiri. Syykin on selvä: mielestäni asia on niin vakava, että en halunnut puhua asioista ennen kuin olen niistä aivan varma. Synkimpinä hetkinä olin aivan varma, että elämäni loppuu sillä hetkellä kun pelaaminen loppuu. Masennuksen kouran riipivin piirre on se, että tulevaan ei voi nähdä. Tietysti elämässä on muutenkin helpompaa katsoa taaksepäin, mutta ainakin itselleni määrittelevin piirre masennuksessa oli, että en pystynyt ajattelemaan aikaa salibandyn jälkeen. En pystynyt edes ajattelemaan itseäni yli kolmekymppisenä. Pelkäsin lopettamista aivan helvetisti. Nyt peliura Happeessa on loppunut ja pahin pelkoni on käynyt toteen.
 |
| Viimeisiä kertoja Hirviteatterissa, valon ja varjojen välimaastossa. Kuva: Esa Jokinen |
Paitsi että enää asia ei tunnu samalta kuin kymmenisen vuotta sitten. Uskon, että pelaamisen jälkeenkin on elämää. Uskon, että elämältä voi saada upeita asioita myös kaukalon ulkopuolella. Ja niin olen totta vie saanutkin. Lopettaminen Hirvissä tuntui totta kai uskomattoman haikealta, mutta siitäkin selvittiin. Muistot, kokemukset, saavutukset ja ystävät jäävät vaikka pelaaminen loppuu. Masennus on kukistettu, kun aamulla herätessä haluaa elää tulevan päivän. Olen pohjattoman onnellinen tuosta tunteesta, sillä se ei ole itselleni itsestäänselvyys.
Olen oppinut hirvittävän paljon erilaisita ihmisiltä Happee-vuosieni aikana. Suurimpana opettajana on tietysti oma vaimoni, mutta joukkue ja laji ovat opettaneet paljon sellaista, mitä ei voi koskaan oppia kirjasta. Tämä on toinen tulevan kirjoituksen aihe, kunhan sanat ja lauseet löytävät oikean järjestyksen. Tärkein asia on kuitenkin se, että ihmisen viisautta ei mitata koulutuksella tai koulumenestyksellä. Monet todella viisaina pitämistäni joukkuekavereista eivät välttämättä ole koulussa loistaneet, mutta ovat opettaneet minulle ja muille paljon elämästä.
Oikeastaan ainoita mieltä vaivaamaan jääneitä asioita ovat vuoden 2015 finaalisarjan tappio sekä viimeisten Happee-vuosieni omat esitykset. Olimme mielestäni vuonna 2015 jopa parempia kuin edellisellä mestaruuteen päättyneellä kaudella, mutta silti jäimme hopealle. SPV oli meitä vahvempi henkisesti, fyysisesti tai pelitavaltaan, mutta tuota kevättä on monesti ruodittu ja pohdittu. Viimeisinä pelivuosina taas en osannut optimoida työn ja pelaamisen yhteyttä. Opettajan työ vaatii paljon, ja olen vastuussa monen nuoren kasvusta ja oppimisesta. Teen työtäni vähintään yhtä suurella intohimolla kuin pelaamista, ja ehkä siitä syystä tankki on välillä tyhjentynyt liikaa. Olen pettynyt siihen, että en viimeisinä vuosinani pystynyt enää auttamaan joukkuetta kentällä niin hyvin kuin olisin toivonut. Tähänkin asiaan palaan vielä myöhemmin, jos en muusta syystä, niin ainakin oman mielenrauhani vuoksi. Lisäksi aion jossain vaiheessa pohtia ja avata joukkuepelaamisen erilaisia rooleja niin kentällä kuin kentän ulkopuolellakin.
Pelaaminen ei kuitenkaan täysin lopu. Olemme Marin kanssa puhuneet monen vuoden ajan siitä, että olisi mahtavaa päästä kokeilemaan oleilua ulkomailla. Meillä molemmilla on saksan kielen opintoja taustalla. Tästä syystä olen erittäin innoissani siitä, että pääsen mukaan NLA-liigaan nousseen Ad Astra Sarnenin joukkueeseen pelaajaksi ja juniorivalmentajaksi. Homma vaati paljon järjestelyjä ja rohkeutta, mutta päätös on nyt tehty. Jätän siis työni hetkeksi ja edessä on muutto Sveitsiin. Näen mahdollisuuden kehittää kielitaitoani, pelata vielä vuoden vähemmän stressaavalla työkuormalla ja nähdä elämää aivan uudesta näkökulmasta. Kyseessä ei ole "jäähdyttely", sillä sitä en osaa. Treenaan vähintään samalla innolla kuin aina ennenkin ja pyrin olemaan joukkueelle hyödyksi juuri sillä tavalla kuin he tarvitsevat. Samalla voin käyttää koulutustani ja kokemustani ja aloittaa mahdollisen valmentajapolun uudessa ympäristössä. Kyseessä ei ole myöskään roikkuminen siinä, että en uskaltaisi lopettaa. Tämä on yksi, ehkä se viimeinen salibandyn parissa toteuttamatta jäänyt unelma, ja olen kiitollinen, että saan kokea vielä tämän urani aikana.
Joten, vielä kerran kiitos Happee. Ilman teitä suuri osa unelmistani olisi jäänyt toteutumatta. Hirvisydän pysyy, mutta nyt on aika kokea jotain uutta. Kiitos työnantajalleni tämän kokemuksen mahdollistamisesta ja kiitos Ad Astra Sarnen luottamuksesta. Veikkaan, että Sveitsin reissustakin löytyy vielä jotain kirjoitettavaa.
"Wer glücklich sein will muss leiden"
#4, Jaska Kunelius
Twitter: @jKune
Tukija: LKV Enberg
