Ratkaisukeskeistä liikuntaa

Liikunnan merkitystä lasten ja nuorten elämässä on tutkittu paljon, ja todistetusti liikunnan harrastamisella on positiivisia vaikutuksia paitsi terveyteen, myös oppimistuloksiin. Lisäksi liikunnalla ja urheilulla on  vaikutuksia vuorovaikutustaitoihin, ryhmätyöskentelyyn ja itsensä tuntemiseen. Viime aikoina mediassa on kuitenkin ruodittu melko paljon huippu-urheilun varjopuolia, kuten syrjinnän kokemuksia, uuvuttavuutta ja mielenterveysongelmia. Missä ovat jutut siitä, kuinka urheilu ja liikunta vahvisti itsetuntoa, itsetuntemusta, sosiaalisia taitoja tai opetti sietämään myös epävarmuutta ja ajoittaista askeettisuutta? Missä avaavat artikkelit siitä, että urheilu huipputasolla opetti käsittelemään paineita ja pettymyksiä myös muualla elämässä, eikä kukaan sinne huipulle pakottanut, vaan sieltä sai poistua heti kun halusi?

Lisäksi liikunta on ollut helpoin riepoteltava koronarajoituksissa. Kärsijöitä tässä koronarajoitusten ajassa on monia, mutta urheiluväki on ottanut joka suunnasta lentävät kiellot ja haukut ehkä jopa liiankin nöyrästi vastaan. Ehkä tästäkin syystä liikuntaväen voisi olla aiheellista nostaa uudelleen etualalle liikunnan hyödyt. 

Kieltäminen ei opeta kaikkea

Olen oman opetus- ja harjoittelu-urani aikana nähnyt valitettavan monia tapauksia, joissa oppilaille tai päiväkodin lapsille opetetaan asioita pelkästään kieltämisen kautta. Joskus päiväkodissa kiellettiin sählyn peluu lasten kanssa, koska joidenkin mielestä alle viisivuotiaat olivat liian pieniä pelaamaan sählyä, vaikka mailat löytyivätkin. Joskus taas välituntipelien loukkaantumiset tai riidat ovat aiheuttaneet sen ratkaisun, että pelit kielletään. Tällöin menetetään herkullinen oppimismahdollisuus: jos pelissä on tullut tahallaan tai tahattomasti loukattua toista, miten tekijä voisi oppia toimimaan toisin? Kieltäminen on liian helppo ratkaisu. Se on helppoa etenkin aikuiselle. Välkkävaraston ovet säppiin, niin ristiriitatilanteita ei tule? Polarisoituvassa yhteiskunnassa kuitenkin näemme, että loukkaamisia ja ristiriitoja syntyy myös pelikenttien ulkopuolella. Mielestäni riidan tai toisen fyysisen satuttamisen pitäisi olla oppimisprosessin alku, ei liikunnan loppu. 

Liikunnan opettamat vuorovaikutustaidot ja niissä tapahtuneiden konfliktitilanteiden selvittäminen ovat todella hedelmällistä maaperää laaja-alaiselle oppimiselle. Jos olet satuttanut itseäsi tai toista välituntipelissä, miten voisit ensi kerralla toimia toisin? Voisitko kannustaa mollaamisen sijaan? Miten epäselvät tilanteet ratkaistaan itse tai aikuisen ohjaamana? Voiko luokka tehdä yhteiset välkkäpelisäännöt? Miten liikuntatunti tai seuran harjoitukset toimivat siten, että mahdollisista pettymyksistä tai tappioista huolimatta itse ydintoiminta on kivaa ja mielekästä? Jo pienetkin lapset pystyvät oppimaan ja tekemään oikeita päätöksiä isoissa kysymyksissä. Jos jokaisen konfliktin tai takaiskun jälkeinen ratkaisu kieltäminen tai lopettaminen, jää oppimisprosessi pahasti vajaaksi. Ainakin omalla työurallani näissä keskusteluissa ja oppimistilanteissa on päästy sellaisiin isoihin teemoihin, jotka eivät välttämättä näy koetuloksissa, mutta vaikuttavat koulun jälkeiseen ja sen ulkopuoliseen elämään. 

Yhteiskuntavastuu

Tänä vuonna olemme saaneet jälleen kerran lukea varusmiesten kunnon uusista pohjalukemista ja MOVE-mittausten kestävyysjuoksutestissä. Sama tuntuu toistuvan vuosittain, on datan lähteenä sitten mikä tahansa taho. Tässäkin asiassa kouluilla ja seuroilla on mielestäni suuri vastuu, joka pitäisi näiden toimijoiden uskaltaa kantaa. Pelkkä vaatimustason lasku ei saa olla ratkaisu, se on yhtä helppo keino kuin kieltää välituntipelit. 

Koulun yksi tärkeimmistä tehtävistä on vaikuttaa siihen, että oppilaat pärjäävät koulun ulkopuolisessa elämässä. Tässä liikunnalla on suuri merkitys niin fyysisen kuin henkisenkin puolen toimijana. Oppilaiden itsetunnon vahvistamiseen auttaa se, että liikunta ja urheilu ovat turvallisia ympäristöjä hakea omia rajojaan ja kokea sekä onnistumisia että pettymyksiä. Mielestäni koululaitos on viime vuosina antanut tai joutunut antamaan liian paljon päätäntävaltaa koulun ulkopuolisille mielipiteille. 

Jos nykyisin luetaan vähemmän kirjoja, miksi kouluissakin pitäisi siirtyä enemmän kirjattomuuteen? Jos pitkäjänteisyys vähenee ja halutaan enemmän nopeita palkintoja, miksi käytettäisiin enemmän pelejä ja vähemmän sinnikkyyttä vaativia työtapoja? Jos fyysinen kunto laskee, miksi pitäisi vähentää vaatimustasoa liikuntatunneilla?

Koulu ja Opetusministeriö sekä muut koulutukseen vaikuttavat laitoksen ovat täynnä koulutuksen asiantuntijoita. Jos ympäröivä maailma ei lue tarpeeksi, eikö koulun pitäisi näyttää esimerkkiä ja puhua kirjojen lukemisen puolesta? Jos sinnikkyys vähenee, eikö koulun pitäisi olla se paikka, jossa palkinnot eivät tule peukutuksilla tai sydämillä, vaan työnteon kautta? Jos arkiliikunta vähenee, eikö koulun pitäisi olla se paikka, jossa edelleen juostaan, heitetään ja hypitään ja näihin asioihin myös kannustetaan? Tässä asiassa me koulun ammattilaiset voisimme takoa entistä enemmän nyrkkiä pöytään, ja sanoa, että tutkimukset ja tieto ovat meidän puolellamme, ja meidän vastuullamme on taata mahdollisimman monelle lapselle sopiva vaatimustaso ja hyvät lähtökohdaat koulun jälkeiseen elämään. Tämä saattaa tuottaa ajoittain pettymyksiä tai riittämättömyyden tunnetta, mutta jälleen kerran sekin on vasta oppimisprosessin alku. 

Liikkuva koulu -konsepti auttoi usean vuoden ajan Jyväskylän ja koko Suomen kouluja muuttamaan toimintakulttuuriaan liikunnallisemmaksi. Tuon hyvän työn hedelmiä kannattaa nyt poimia ja jatkaa sekä oppi- että välituntien pitämistä täynnä liikettä ja sopivaa vaatimustasoa. Ei kielletä asioita, vaan mahdollistetaan lapsille ympäristö, jossa voi onnistua, epäonnistua, harjoitella, oppia tuntemaan itsensä ja muut sekä kasvaa urheilijaksi tai liikunnalliseksi ihmiseksi. Koska ihminen on luotu liikkumaan. 

(Kirjoitus on alunperin julkaistu Keski-Suomen Liikunnan julkaisemassa Lapset liikkeelle Keski-Suomessa -verkkojulkaisussa.)

-Jaska Kunelius

Sveitsissäkin on Hirviä

11 vuotta Happeen liigajoukkueessa on takana, ja ensimmäistä kertaa pelaan pääsarjaa jossain muualla kuin Happeessa. Tunnelmat olivat etenkin alkuun vähän erikoiset, mutta toisaalta putkiaivot tottuvat varsin nopeasti. Koti on nyt täällä, joskus se on jossain muualla. 

Lopettamispäätös Happeessa ei ollut helppo, mutta se oli järkeen perustuva ja pitkän pohdinnan tuotos. Haluan puhua nimenomaan lopettamisesta Happeessa, sillä vaikka neuvotteluja uuden seuran kanssa käytiin vielä edellisen kauden ollessa käynnissä, ei esimerkiksi viimeisen Happee-ottelun aikana tulevaisuudesta ollut vielä mitään varmuutta. Tiesin, että Hirvissä en enää pelaisi. Tunteellinen puoli ei halunnut lopettaa pelaamista, järkipuoli taas sanoi, että tie on kuljettu loppuun.

Happeen merkitystä omassa ja koko perheeni elämässä ei voi liiaksi korostaa. Nuo 11 vuotta pitivät sisällään vaikeita aikoja, henkisen kasvun, itsensä löytämisen, oman sosiaalisen turvaverkoston muodostumisen, urheilijana kehittymisen sekä monia ikimuistoisia hetkiä niin ystävien kuin rakkaan lajinkin parissa. Mielestäni urheilussa menestymisen eteen pitää aina uhrata jotain, tehdä sellaisia valintoja, jotka edesauttavat pärjäämistä. Samalla se tarkoittaa sitä, että ajankäytöllisistä syistä jotkut muut asiat kärsivät. Esimerkiksi häävieraslistamme kuvaa näitä valintoja: omasta vieraslistastani yli puolet olivat Happeen kautta tuttuja. Tämän lisäksi listalla olivat sukulaiset, yksi pesisveijari, kaksi opiskelukaveria ja kolme Saarijärven aikaista sankaria, joihin tietysti tutustuin salibandyn kautta. Ehkä työkollegoiden puuttuminen kertoo omaa kieltään ajankäytän priorisoinnista ja valinnoista, tai sitten vaikeasta persoonastani.

Viimeisinä vuosina opettajantyön ja kehittyneen Salibandyliigan muodostama kombinaatio kasvoi kuitenkin liian haastavaksi. Tuntui siltä, etten enää pystynyt auttamaan joukkuetta pelillisesti. Jos joskus vahvuuksiani oli ollut rytkiminen, nöyrä puolustaminen, peittopeli ja satunnaiset maalit, alkoi joukkueessa olla jo tarpeeksi sellaisia pelaajia. Pelaajia, jotka puolustivat minua paremmin ja olivat pelinavauksessa ja -rakentelussa selvästi itseäni edellä. Tämän tosiasian myöntäminen ei ollut helppoa, etenkään, kun tunnepuolella olisin vielä halunnut jatkaa rakastamani lajin ja joukkueen parissa. Tuntui kuitenkin siltä, että minä en enää anna mitään joukkueelle. Tämän takia pelaamisen jatkaminen Hirvissä ei vaikuttanut enää järkevältä.

Mitä sitten seuraavaksi, jos pelihaluja yhä olisi? Suomen sisällä ei kannattaisi mihinkään yrittää siirtyä. Kotikaupungin divariseurassa haaste olisi yhä sama: työn ja pelaamisen hoitaminen sataprosenttisesti kuluttaisi ehkä liikaa. Tässä kohdassa auttoi unelmointi. Salibandyn suhteen minulla oli kymmenen vuotta sitten kaksi unelmaa; voittaa jotain ja pelata ulkomailla. Samalla ratkeaisi ainakin se, että ei tarvitsisi yhdistää opettajan työtä ja pelaamista. 

Myöhään keväällä sopimus Ad Astra Sarnenin kanssa saatiin kuntoon. Seurassa oli pelannut monia tuttuja, etenkin Janne Kainulaisen kaksi vuotta täällä olivat jääneet mieleen. Seura kaipasi myös valmentajaa junnuihin. Sopimuksen synnyssä auttoi salibandyn ulkopuolisetkin seikat. Omilla pörsseilläni ei ole kovin helppoa yrittää neuvotteluja käydä, mutta valmennus- ja leirityökokemus, pitkä peliura, opettajankoulutus, työura sekä saksankielen taito auttoivat. 

Ainakin tällä hetkellä rohkea hyppäys tuntemattomaan ja pois oravanpyörästä tuntuu oikealta ratkaisulta. On ollut mukavaa ja haastavaa olla pois tutuista ja turvallisista ympyröistä sekä miettiä, mitä tulevaisuus mahdollisesti tuo tullessaan. Valmennus tuntuu mukavalta, ja lähes kaiken valmennustyön pystyy jo vetämään saksaksi. Se onkin sitten eri asia, ymmärtävätkö junnut omaa hochdeutschiani, mutta yritetään. Olen mukana seuran U14- ja U16-joukkueiden kaikissa treeneissä ja lisäksi niissä U16-poikien peleissä, joihin omilta peleitäni pääsen. Tämän päälle tulevat omat treenit sekä osa-aikainen työ firmassa, jossa toimin apurina kaikessa mahdollisessa. On pääkopalle mahtavaa vaihtelua siirtyä seitsemän opettajan työssä vietetyn vuoden jälkeen takaisin siivoushommiin, lehtien lakaisuun, maalaamiseen tai kirjeiden postittamiseen. 

Ensimmäinen voitto äänekkään kotiyleisön edessä teki höpöniää. KUVA: Ad Astra Sarnen

Pelihommissa on ollut hienoa olla mukana kokemassa Ad Astra Sarnenin ensimmäistä NLA-kautta. Omalta osaltani pörssisarake on surullinen, mutta onneksi minua ei tänne maalintekijäksi hankittukaan. On kuin paluuta vanhaan, kun treeneissä kaikkensa antamalla saa osan joukkuekavereista hyvälle tuulelle ja osan vihaamaan pelityyliäni. Myöskään peleissä ei olla lähdetty etsimään uusia ystäviä, vaan roikkumaan ja raastamaan ja tappelemaan altavastaajan asemassa jokaisesta mahdollisesta pisteestä. Tilanne on hyvin erilainen kuin Happeessa, sillä monessa pelissä Happee oli ennakkosuosikki ja pallolliset taidot korostuivat. Täällä jokainen peitto, syötönkatko ja estetty maalipaikka on tärkeä, saamme tai joudumme ryynämään pitkiä pätkiä ilman palloa. Selkeät taktiset raamit kompensoivat luovuuden ja taidon puutteita. Omilla vähäisillä vahvuuksilla pelaaminen lisää totta kai motivaatiota. Seuran ensimmäinen peli NLA:ssa, ensimmäinen voitto ja ensimmäinen maali jäävät varmasti ikimuistoisina kokemuksina mieleen tästä seikkailusta. Sopeutumista on myös helpottanut suomalainen päävalmentaja sekä kaksi entistä hirveä, Lauri Liikanen ja monivuotinen pakkipari Kaapo Savinainen, joka on tehnyt uraloikan sentteriksi. Lisäksi vastustajissa on näkynyt Pylsyä, Junkkarista ja Korsmaniaa. Miinuksina mainittakoon järjetön yläfemmojen määrä ja hämmentävä teknon ja schlagereiden yhdistelmä koppimusiikissa. 

Täällä siis matka jatkuu kohti kevään ratkaisupelejä. Tsemppiä kaikille salibandyihmisille, Hirville ja Ad Astralle!

#4, Jaska Kunelius

Vihattu ja kunnioitettu Kiviranta

Yksi hieno salibandyura sai päätöksensä, kun Tuukka Kiviranta löi pisteen pitkälle uralleen. Pelasimme vuosien saatossa todella monta kertaa vastakkain ja yleensä varsin kuumissa merkeissä. Ehkä tästä syystä minulta monesti kysyttiin että vihaanko Tuukka Kivirantaa. Ehkä hauskin pohdinta oli, kun häitämme suunnitellessa joku sanoi, että ”mieti, jos Tuutsi olisi teidän hääkuvaajanne”.

Kysymyksiin ja arvuutteluihin on helppo vastaus. Totta kai vihasin Kivirantaa ja lähes jokaista yhteistä hetkeä hänen kanssaan maalinedustalla tai kulmassa. Vihasin myös hänen fyysistä peliään, kalasteluaan ja provosointiaan sekä kesken pelin tapahtuneita keskustelunavauksia. Samalla rakastin niitä, sillä ne saivat myös minut ja monet muut kiukustumaan ja syttymään peliin. Ne saivat yleisön huutelemaan puolesta ja vastaan sekä valmentajat kiehumaan ja kehumaan. Kiviranta oli pelaaja, joka oli valmis tekemään lähes mitä tahansa voiton eteen, ja ehkä tästä syystä Tuutsille ja SPV:lle niitä voittoja tulikin. 

Viha on totta kai vahva sana, mutta itselleni urheilu on ollut aina hieno tapa purkaa vihaa ja negatiivisia tunteita. Saatoin vihata Kivirantaa kesken pelin, mutta kunnioitin häntä ja peliä, enkä siksi yrittänyt esimerkiksi saada aikaan loukkaantumista. Mielestäni sama huokui Kivirannasta. Hän teki paljon kyseenalaisia asioita, mutta ei mennyt liian pitkälle. Monta kertaa seisoimme jälkipelitilanteessa, ja yritin saada hänet tönäisemään itseäni, lyömään mailalla, ottamaan vitosen tai kympin huutelusta tai yli menneestä agressiivisuudesta. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Mielestäni hän oli vastustajana parasta mahdollista ryhmää: hän sai muut kiehumaan, mutta hänellä oli silti selkeä kunnioitus sekä vastustajaa että peliä kohtaan ja hän teki kaikkensa oman joukkueensa eteen.

Sekoilua maalinedustalla vuonna 2012. Kuva: Henri Käck / Salibandy.fi, Flickr

Itselleni urheilun tärkeimpiä arvoja on se, että kentällä voi tapahtua lähes mitä tahansa, mutta pelin jälkeen todetaan, että peli oli vain peliä. Lisäksi lajiimme kuuluu olennaisesti se hieno piirre, että erimielisyyksiä ei selvitetä nyrkein vaan pelaamalla. Tästä syystä en koskaan vihannut ihminen Tuukka Kivirantaa. Joskus pelien jälkeen juttelimme  ja kävimme lyhyesti läpi kulmavääntöjä, tööttejä ja maalineduspaineja hyvässä hengessä. Ehkä yleisin toteamus molemmilta oli ”hyvä vääntö”, oli ottelun lopputulos mikä tahansa. Hävityn finaalisarjan jälkeen kultamitalia odottava voittaja ei ilkkunut, vaan kiitti hienoista otteluista ja toivotti tsemppiä jatkoon. En voi sanoa tuntevani Tuukka Kivirantaa, mutta tuosta kenttien rakkikoirasta jäi itselleni silti vain hyviä muistoja ja uskaltaisin olettaa, että hän on kentän ulkopuolella mitä mainioin tyyppi. 

Joukkueurheilun hienouksiin kuuluu se, että pelaajilla on erilaisia rooleja ja voittoa sekä etua voidaan hakea erilaisin keinoin. Omassa idealistisessa urheilukuvassani voittoa haetaan keinolla millä hyvänsä, joskus myös sääntöjen rajapinnalla, mutta kuitenkin moraali ja kunnioitus muita ihmisiä sekä lajia kohtaan säilyttäen. Ne tunteet ja konstit, joita käytetään kaukalon sisällä, jäävät sinne. Siksi vihan voi kohdistaa valvotussa kollektiivissa peliin ja kilpailuun, eikä vihan raskasta viittaa tai katkeruuden kaulaliinaa kannata enää pukea ylleen kentän ulkopuolisessa elämässä. 

Tuutsi oli yksi loistava ja ammattitaitoinen vaihtoehto hääkuvaajaksemme, mutta tällä kertaa päädyimme siihen, että hääkuvaajan on hyvä olla kokonaan ulkopuolinen, jotta hän pystyy keskittymään työhönsä eikä sählyjutusteluun. En koe tuntevani sinua ihminen Tuukka Kiviranta, mutta toivon sinulle kaikkea kilpaurheilun jälkeiseen elämään. Vaikutat hyvältä tyypiltä ja harva vastustaja on jäänyt mieleeni yhtä vahvasti. Ja kyllä, pidän edelleen metallimusiikista, mutta en edelleenkään tiedä, kuka sinulle aikoinaan antoi tuon tiedon provosointityökaluksi. Vihaan ja kunnioitan sinua.

#4, Jaska Kunelius

Twitter: @jKune