Urheilun aikalisä

Raastava koronatilanne on varmasti laittanut kaikkien ihmisten mielenterveyden uudenlaiseen testiin. Resilienssiä, epävarmuuden sietoa ja uuteen normaaliin tottumista on varmasti vaadittu tässä tilanteessa jokaiselta.

Yksi suuri haaste tässä ajassa on se, että urheilu ja liikunta ovat monelta osin tauolla. Jyväskylässä kaupungin salivuorojen harrastusmuotoinen aikuisliikunta on ollut seis marras- tai joulukuusta lähtien. Näin alasarjajoukkueiden treenivuorot ovat jääneet lähes täysin minimiin. Oman joukkueeni vuorot ovat olleet seis nyt useita kuukausia, muutaman kerran olemme käyneet ulkojäillä tai pihasählyillä. Asia on maailman mittakaavassa vähäpätöinen, mutta kaikkea muuta kuin merkityksetön. On pelottavaa ajatella, millainen kansanterveydellinen vaikutus liikunnan ja kulttuurin tauolla tulee olemaan niin fyysiseen terveyteen kuin mielenkin hyvinvointiin.

Uskon siihen, että biologisesti ja aivoiltaan ihminen on muuttunut varsin vähän luolamiesajoista. Tarvitsemme liikuntaa ja yhteisöä sekä fyysiseen hyvinvointiin että mielen palautumiseen. Ihminen kaipaa tilanteita, joissa voi kilpailla, syöksyä, huutaa, riemuita, pettyä, paeta arkea ja purkaa patoutumiaan. On kyseessä sitten moshpit, laitakahina tai tennispeli, ihminen kaipaa tilanteita ja paikkoja, joissa purkaa höyryt turvallisesti. Tämän pandemian kannalta on todella valitettavaa, että nämä tilanteet ovat nyt olleet suurelta osalta ihmisiä tauolla jo valitettavan pitkään.

En vähättele pandemiaa enkä aio aloittaa toimenpiteiden suurempaa kritisointia. Näihin riittää asiantuntijoita ja kommentaattoreita varmasti tarpeeksi. Haluaisin kuitenkin, että sekä lasten ja nuorten liikuntaharrastukset, aikuisten alasarjaporukat ja työporukoiden höntsävuorot säilyttäisivät tai jopa nostaisivat arvostustaan. Ne ovat monelle henkireikä, halpa terapeutti ja arjen eheyttäjä, ihmiseksi kasvattamo. Urheilu ja liikunta ovat paljon muutakin kuin arvokisamitaleita. Ne rytmittävät arkea, pitävät fysiikkaa yllä ja puhdistavat päätä. Siellä voit mitata itsesi tavoilla, jotka eivät välttämättä ole mahdollisia muualla. 

Toivon sitä, että urheiluväki pitäisi yhtä. Toivon, että junioriurheilijat ja työpaikkaliikkujat palaavat harrastuspaikoilleen heti, kun se vain mahdollistetaan. Toivon, että päätösten tekijät sekä urheilusta ja liikunnasta piittaamattomat eivät vähättelisi urheilun ja liikunnan merkitystä. Toivon, että niin perheissä kuin yhteiskunnassakin nähtäisiin liikunnan kansantaloudellinen ja yksilöllinen merkitys. Pelkään jo nyt sitä, mitä monelle lajiliitolle käy, kun harrastajamäärät mahdollisesti tippuvat. Tässä asiassa tulemme tarvitsemaan yhteisöllisyyttä ja sekä kuntapäättäjien että valtiollisten tahojen apua.

Kriisissä ihmiset usein saavat tai joutuvat laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Tällä hetkellä pandemian kanssa terveys on etusijalla. Toivottavasti se on ykkösasia meille kaikille myös maailmassa koronan jälkeen. Ihmisen elämä koostuu eri osa-alueista, ja jokainen niistä on tärkeä. Vapaa-ajan ja siellä tapahtuvien harrastusten merkitystä ei ole syytä vähätellä. Jos yksi rengas pettää, ei meno ole enää välttämättä tasaista.

Urheilu on liian tärkeä asia heitettäväksi menemään kertakäyttömaskien mukana.

- Jaska Kunelius

Harrastaja

 

Ratkaisukeskeistä liikuntaa

Liikunnan merkitystä lasten ja nuorten elämässä on tutkittu paljon, ja todistetusti liikunnan harrastamisella on positiivisia vaikutuksia paitsi terveyteen, myös oppimistuloksiin. Lisäksi liikunnalla ja urheilulla on  vaikutuksia vuorovaikutustaitoihin, ryhmätyöskentelyyn ja itsensä tuntemiseen. Viime aikoina mediassa on kuitenkin ruodittu melko paljon huippu-urheilun varjopuolia, kuten syrjinnän kokemuksia, uuvuttavuutta ja mielenterveysongelmia. Missä ovat jutut siitä, kuinka urheilu ja liikunta vahvisti itsetuntoa, itsetuntemusta, sosiaalisia taitoja tai opetti sietämään myös epävarmuutta ja ajoittaista askeettisuutta? Missä avaavat artikkelit siitä, että urheilu huipputasolla opetti käsittelemään paineita ja pettymyksiä myös muualla elämässä, eikä kukaan sinne huipulle pakottanut, vaan sieltä sai poistua heti kun halusi?

Lisäksi liikunta on ollut helpoin riepoteltava koronarajoituksissa. Kärsijöitä tässä koronarajoitusten ajassa on monia, mutta urheiluväki on ottanut joka suunnasta lentävät kiellot ja haukut ehkä jopa liiankin nöyrästi vastaan. Ehkä tästäkin syystä liikuntaväen voisi olla aiheellista nostaa uudelleen etualalle liikunnan hyödyt. 

Kieltäminen ei opeta kaikkea

Olen oman opetus- ja harjoittelu-urani aikana nähnyt valitettavan monia tapauksia, joissa oppilaille tai päiväkodin lapsille opetetaan asioita pelkästään kieltämisen kautta. Joskus päiväkodissa kiellettiin sählyn peluu lasten kanssa, koska joidenkin mielestä alle viisivuotiaat olivat liian pieniä pelaamaan sählyä, vaikka mailat löytyivätkin. Joskus taas välituntipelien loukkaantumiset tai riidat ovat aiheuttaneet sen ratkaisun, että pelit kielletään. Tällöin menetetään herkullinen oppimismahdollisuus: jos pelissä on tullut tahallaan tai tahattomasti loukattua toista, miten tekijä voisi oppia toimimaan toisin? Kieltäminen on liian helppo ratkaisu. Se on helppoa etenkin aikuiselle. Välkkävaraston ovet säppiin, niin ristiriitatilanteita ei tule? Polarisoituvassa yhteiskunnassa kuitenkin näemme, että loukkaamisia ja ristiriitoja syntyy myös pelikenttien ulkopuolella. Mielestäni riidan tai toisen fyysisen satuttamisen pitäisi olla oppimisprosessin alku, ei liikunnan loppu. 

Liikunnan opettamat vuorovaikutustaidot ja niissä tapahtuneiden konfliktitilanteiden selvittäminen ovat todella hedelmällistä maaperää laaja-alaiselle oppimiselle. Jos olet satuttanut itseäsi tai toista välituntipelissä, miten voisit ensi kerralla toimia toisin? Voisitko kannustaa mollaamisen sijaan? Miten epäselvät tilanteet ratkaistaan itse tai aikuisen ohjaamana? Voiko luokka tehdä yhteiset välkkäpelisäännöt? Miten liikuntatunti tai seuran harjoitukset toimivat siten, että mahdollisista pettymyksistä tai tappioista huolimatta itse ydintoiminta on kivaa ja mielekästä? Jo pienetkin lapset pystyvät oppimaan ja tekemään oikeita päätöksiä isoissa kysymyksissä. Jos jokaisen konfliktin tai takaiskun jälkeinen ratkaisu kieltäminen tai lopettaminen, jää oppimisprosessi pahasti vajaaksi. Ainakin omalla työurallani näissä keskusteluissa ja oppimistilanteissa on päästy sellaisiin isoihin teemoihin, jotka eivät välttämättä näy koetuloksissa, mutta vaikuttavat koulun jälkeiseen ja sen ulkopuoliseen elämään. 

Yhteiskuntavastuu

Tänä vuonna olemme saaneet jälleen kerran lukea varusmiesten kunnon uusista pohjalukemista ja MOVE-mittausten kestävyysjuoksutestissä. Sama tuntuu toistuvan vuosittain, on datan lähteenä sitten mikä tahansa taho. Tässäkin asiassa kouluilla ja seuroilla on mielestäni suuri vastuu, joka pitäisi näiden toimijoiden uskaltaa kantaa. Pelkkä vaatimustason lasku ei saa olla ratkaisu, se on yhtä helppo keino kuin kieltää välituntipelit. 

Koulun yksi tärkeimmistä tehtävistä on vaikuttaa siihen, että oppilaat pärjäävät koulun ulkopuolisessa elämässä. Tässä liikunnalla on suuri merkitys niin fyysisen kuin henkisenkin puolen toimijana. Oppilaiden itsetunnon vahvistamiseen auttaa se, että liikunta ja urheilu ovat turvallisia ympäristöjä hakea omia rajojaan ja kokea sekä onnistumisia että pettymyksiä. Mielestäni koululaitos on viime vuosina antanut tai joutunut antamaan liian paljon päätäntävaltaa koulun ulkopuolisille mielipiteille. 

Jos nykyisin luetaan vähemmän kirjoja, miksi kouluissakin pitäisi siirtyä enemmän kirjattomuuteen? Jos pitkäjänteisyys vähenee ja halutaan enemmän nopeita palkintoja, miksi käytettäisiin enemmän pelejä ja vähemmän sinnikkyyttä vaativia työtapoja? Jos fyysinen kunto laskee, miksi pitäisi vähentää vaatimustasoa liikuntatunneilla?

Koulu ja Opetusministeriö sekä muut koulutukseen vaikuttavat laitoksen ovat täynnä koulutuksen asiantuntijoita. Jos ympäröivä maailma ei lue tarpeeksi, eikö koulun pitäisi näyttää esimerkkiä ja puhua kirjojen lukemisen puolesta? Jos sinnikkyys vähenee, eikö koulun pitäisi olla se paikka, jossa palkinnot eivät tule peukutuksilla tai sydämillä, vaan työnteon kautta? Jos arkiliikunta vähenee, eikö koulun pitäisi olla se paikka, jossa edelleen juostaan, heitetään ja hypitään ja näihin asioihin myös kannustetaan? Tässä asiassa me koulun ammattilaiset voisimme takoa entistä enemmän nyrkkiä pöytään, ja sanoa, että tutkimukset ja tieto ovat meidän puolellamme, ja meidän vastuullamme on taata mahdollisimman monelle lapselle sopiva vaatimustaso ja hyvät lähtökohdaat koulun jälkeiseen elämään. Tämä saattaa tuottaa ajoittain pettymyksiä tai riittämättömyyden tunnetta, mutta jälleen kerran sekin on vasta oppimisprosessin alku. 

Liikkuva koulu -konsepti auttoi usean vuoden ajan Jyväskylän ja koko Suomen kouluja muuttamaan toimintakulttuuriaan liikunnallisemmaksi. Tuon hyvän työn hedelmiä kannattaa nyt poimia ja jatkaa sekä oppi- että välituntien pitämistä täynnä liikettä ja sopivaa vaatimustasoa. Ei kielletä asioita, vaan mahdollistetaan lapsille ympäristö, jossa voi onnistua, epäonnistua, harjoitella, oppia tuntemaan itsensä ja muut sekä kasvaa urheilijaksi tai liikunnalliseksi ihmiseksi. Koska ihminen on luotu liikkumaan. 

(Kirjoitus on alunperin julkaistu Keski-Suomen Liikunnan julkaisemassa Lapset liikkeelle Keski-Suomessa -verkkojulkaisussa.)

-Jaska Kunelius

Sveitsissäkin on Hirviä

11 vuotta Happeen liigajoukkueessa on takana, ja ensimmäistä kertaa pelaan pääsarjaa jossain muualla kuin Happeessa. Tunnelmat olivat etenkin alkuun vähän erikoiset, mutta toisaalta putkiaivot tottuvat varsin nopeasti. Koti on nyt täällä, joskus se on jossain muualla. 

Lopettamispäätös Happeessa ei ollut helppo, mutta se oli järkeen perustuva ja pitkän pohdinnan tuotos. Haluan puhua nimenomaan lopettamisesta Happeessa, sillä vaikka neuvotteluja uuden seuran kanssa käytiin vielä edellisen kauden ollessa käynnissä, ei esimerkiksi viimeisen Happee-ottelun aikana tulevaisuudesta ollut vielä mitään varmuutta. Tiesin, että Hirvissä en enää pelaisi. Tunteellinen puoli ei halunnut lopettaa pelaamista, järkipuoli taas sanoi, että tie on kuljettu loppuun.

Happeen merkitystä omassa ja koko perheeni elämässä ei voi liiaksi korostaa. Nuo 11 vuotta pitivät sisällään vaikeita aikoja, henkisen kasvun, itsensä löytämisen, oman sosiaalisen turvaverkoston muodostumisen, urheilijana kehittymisen sekä monia ikimuistoisia hetkiä niin ystävien kuin rakkaan lajinkin parissa. Mielestäni urheilussa menestymisen eteen pitää aina uhrata jotain, tehdä sellaisia valintoja, jotka edesauttavat pärjäämistä. Samalla se tarkoittaa sitä, että ajankäytöllisistä syistä jotkut muut asiat kärsivät. Esimerkiksi häävieraslistamme kuvaa näitä valintoja: omasta vieraslistastani yli puolet olivat Happeen kautta tuttuja. Tämän lisäksi listalla olivat sukulaiset, yksi pesisveijari, kaksi opiskelukaveria ja kolme Saarijärven aikaista sankaria, joihin tietysti tutustuin salibandyn kautta. Ehkä työkollegoiden puuttuminen kertoo omaa kieltään ajankäytän priorisoinnista ja valinnoista, tai sitten vaikeasta persoonastani.

Viimeisinä vuosina opettajantyön ja kehittyneen Salibandyliigan muodostama kombinaatio kasvoi kuitenkin liian haastavaksi. Tuntui siltä, etten enää pystynyt auttamaan joukkuetta pelillisesti. Jos joskus vahvuuksiani oli ollut rytkiminen, nöyrä puolustaminen, peittopeli ja satunnaiset maalit, alkoi joukkueessa olla jo tarpeeksi sellaisia pelaajia. Pelaajia, jotka puolustivat minua paremmin ja olivat pelinavauksessa ja -rakentelussa selvästi itseäni edellä. Tämän tosiasian myöntäminen ei ollut helppoa, etenkään, kun tunnepuolella olisin vielä halunnut jatkaa rakastamani lajin ja joukkueen parissa. Tuntui kuitenkin siltä, että minä en enää anna mitään joukkueelle. Tämän takia pelaamisen jatkaminen Hirvissä ei vaikuttanut enää järkevältä.

Mitä sitten seuraavaksi, jos pelihaluja yhä olisi? Suomen sisällä ei kannattaisi mihinkään yrittää siirtyä. Kotikaupungin divariseurassa haaste olisi yhä sama: työn ja pelaamisen hoitaminen sataprosenttisesti kuluttaisi ehkä liikaa. Tässä kohdassa auttoi unelmointi. Salibandyn suhteen minulla oli kymmenen vuotta sitten kaksi unelmaa; voittaa jotain ja pelata ulkomailla. Samalla ratkeaisi ainakin se, että ei tarvitsisi yhdistää opettajan työtä ja pelaamista. 

Myöhään keväällä sopimus Ad Astra Sarnenin kanssa saatiin kuntoon. Seurassa oli pelannut monia tuttuja, etenkin Janne Kainulaisen kaksi vuotta täällä olivat jääneet mieleen. Seura kaipasi myös valmentajaa junnuihin. Sopimuksen synnyssä auttoi salibandyn ulkopuolisetkin seikat. Omilla pörsseilläni ei ole kovin helppoa yrittää neuvotteluja käydä, mutta valmennus- ja leirityökokemus, pitkä peliura, opettajankoulutus, työura sekä saksankielen taito auttoivat. 

Ainakin tällä hetkellä rohkea hyppäys tuntemattomaan ja pois oravanpyörästä tuntuu oikealta ratkaisulta. On ollut mukavaa ja haastavaa olla pois tutuista ja turvallisista ympyröistä sekä miettiä, mitä tulevaisuus mahdollisesti tuo tullessaan. Valmennus tuntuu mukavalta, ja lähes kaiken valmennustyön pystyy jo vetämään saksaksi. Se onkin sitten eri asia, ymmärtävätkö junnut omaa hochdeutschiani, mutta yritetään. Olen mukana seuran U14- ja U16-joukkueiden kaikissa treeneissä ja lisäksi niissä U16-poikien peleissä, joihin omilta peleitäni pääsen. Tämän päälle tulevat omat treenit sekä osa-aikainen työ firmassa, jossa toimin apurina kaikessa mahdollisessa. On pääkopalle mahtavaa vaihtelua siirtyä seitsemän opettajan työssä vietetyn vuoden jälkeen takaisin siivoushommiin, lehtien lakaisuun, maalaamiseen tai kirjeiden postittamiseen. 

Ensimmäinen voitto äänekkään kotiyleisön edessä teki höpöniää. KUVA: Ad Astra Sarnen

Pelihommissa on ollut hienoa olla mukana kokemassa Ad Astra Sarnenin ensimmäistä NLA-kautta. Omalta osaltani pörssisarake on surullinen, mutta onneksi minua ei tänne maalintekijäksi hankittukaan. On kuin paluuta vanhaan, kun treeneissä kaikkensa antamalla saa osan joukkuekavereista hyvälle tuulelle ja osan vihaamaan pelityyliäni. Myöskään peleissä ei olla lähdetty etsimään uusia ystäviä, vaan roikkumaan ja raastamaan ja tappelemaan altavastaajan asemassa jokaisesta mahdollisesta pisteestä. Tilanne on hyvin erilainen kuin Happeessa, sillä monessa pelissä Happee oli ennakkosuosikki ja pallolliset taidot korostuivat. Täällä jokainen peitto, syötönkatko ja estetty maalipaikka on tärkeä, saamme tai joudumme ryynämään pitkiä pätkiä ilman palloa. Selkeät taktiset raamit kompensoivat luovuuden ja taidon puutteita. Omilla vähäisillä vahvuuksilla pelaaminen lisää totta kai motivaatiota. Seuran ensimmäinen peli NLA:ssa, ensimmäinen voitto ja ensimmäinen maali jäävät varmasti ikimuistoisina kokemuksina mieleen tästä seikkailusta. Sopeutumista on myös helpottanut suomalainen päävalmentaja sekä kaksi entistä hirveä, Lauri Liikanen ja monivuotinen pakkipari Kaapo Savinainen, joka on tehnyt uraloikan sentteriksi. Lisäksi vastustajissa on näkynyt Pylsyä, Junkkarista ja Korsmaniaa. Miinuksina mainittakoon järjetön yläfemmojen määrä ja hämmentävä teknon ja schlagereiden yhdistelmä koppimusiikissa. 

Täällä siis matka jatkuu kohti kevään ratkaisupelejä. Tsemppiä kaikille salibandyihmisille, Hirville ja Ad Astralle!

#4, Jaska Kunelius