Liikunnan merkitystä lasten ja nuorten elämässä on tutkittu paljon, ja todistetusti liikunnan harrastamisella on positiivisia vaikutuksia paitsi terveyteen, myös oppimistuloksiin. Lisäksi liikunnalla ja urheilulla on vaikutuksia vuorovaikutustaitoihin, ryhmätyöskentelyyn ja itsensä tuntemiseen. Viime aikoina mediassa on kuitenkin ruodittu melko paljon huippu-urheilun varjopuolia, kuten syrjinnän kokemuksia, uuvuttavuutta ja mielenterveysongelmia. Missä ovat jutut siitä, kuinka urheilu ja liikunta vahvisti itsetuntoa, itsetuntemusta, sosiaalisia taitoja tai opetti sietämään myös epävarmuutta ja ajoittaista askeettisuutta? Missä avaavat artikkelit siitä, että urheilu huipputasolla opetti käsittelemään paineita ja pettymyksiä myös muualla elämässä, eikä kukaan sinne huipulle pakottanut, vaan sieltä sai poistua heti kun halusi?
Lisäksi liikunta on ollut helpoin riepoteltava koronarajoituksissa. Kärsijöitä tässä koronarajoitusten ajassa on monia, mutta urheiluväki on ottanut joka suunnasta lentävät kiellot ja haukut ehkä jopa liiankin nöyrästi vastaan. Ehkä tästäkin syystä liikuntaväen voisi olla aiheellista nostaa uudelleen etualalle liikunnan hyödyt.
Kieltäminen ei opeta kaikkea
Olen oman opetus- ja harjoittelu-urani aikana nähnyt valitettavan monia tapauksia, joissa oppilaille tai päiväkodin lapsille opetetaan asioita pelkästään kieltämisen kautta. Joskus päiväkodissa kiellettiin sählyn peluu lasten kanssa, koska joidenkin mielestä alle viisivuotiaat olivat liian pieniä pelaamaan sählyä, vaikka mailat löytyivätkin. Joskus taas välituntipelien loukkaantumiset tai riidat ovat aiheuttaneet sen ratkaisun, että pelit kielletään. Tällöin menetetään herkullinen oppimismahdollisuus: jos pelissä on tullut tahallaan tai tahattomasti loukattua toista, miten tekijä voisi oppia toimimaan toisin? Kieltäminen on liian helppo ratkaisu. Se on helppoa etenkin aikuiselle. Välkkävaraston ovet säppiin, niin ristiriitatilanteita ei tule? Polarisoituvassa yhteiskunnassa kuitenkin näemme, että loukkaamisia ja ristiriitoja syntyy myös pelikenttien ulkopuolella. Mielestäni riidan tai toisen fyysisen satuttamisen pitäisi olla oppimisprosessin alku, ei liikunnan loppu.
Liikunnan opettamat vuorovaikutustaidot ja niissä tapahtuneiden konfliktitilanteiden selvittäminen ovat todella hedelmällistä maaperää laaja-alaiselle oppimiselle. Jos olet satuttanut itseäsi tai toista välituntipelissä, miten voisit ensi kerralla toimia toisin? Voisitko kannustaa mollaamisen sijaan? Miten epäselvät tilanteet ratkaistaan itse tai aikuisen ohjaamana? Voiko luokka tehdä yhteiset välkkäpelisäännöt? Miten liikuntatunti tai seuran harjoitukset toimivat siten, että mahdollisista pettymyksistä tai tappioista huolimatta itse ydintoiminta on kivaa ja mielekästä? Jo pienetkin lapset pystyvät oppimaan ja tekemään oikeita päätöksiä isoissa kysymyksissä. Jos jokaisen konfliktin tai takaiskun jälkeinen ratkaisu kieltäminen tai lopettaminen, jää oppimisprosessi pahasti vajaaksi. Ainakin omalla työurallani näissä keskusteluissa ja oppimistilanteissa on päästy sellaisiin isoihin teemoihin, jotka eivät välttämättä näy koetuloksissa, mutta vaikuttavat koulun jälkeiseen ja sen ulkopuoliseen elämään.
Yhteiskuntavastuu
Tänä vuonna olemme saaneet jälleen kerran lukea varusmiesten kunnon uusista pohjalukemista ja MOVE-mittausten kestävyysjuoksutestissä. Sama tuntuu toistuvan vuosittain, on datan lähteenä sitten mikä tahansa taho. Tässäkin asiassa kouluilla ja seuroilla on mielestäni suuri vastuu, joka pitäisi näiden toimijoiden uskaltaa kantaa. Pelkkä vaatimustason lasku ei saa olla ratkaisu, se on yhtä helppo keino kuin kieltää välituntipelit.
Koulun yksi tärkeimmistä tehtävistä on vaikuttaa siihen, että oppilaat pärjäävät koulun ulkopuolisessa elämässä. Tässä liikunnalla on suuri merkitys niin fyysisen kuin henkisenkin puolen toimijana. Oppilaiden itsetunnon vahvistamiseen auttaa se, että liikunta ja urheilu ovat turvallisia ympäristöjä hakea omia rajojaan ja kokea sekä onnistumisia että pettymyksiä. Mielestäni koululaitos on viime vuosina antanut tai joutunut antamaan liian paljon päätäntävaltaa koulun ulkopuolisille mielipiteille.
Jos nykyisin luetaan vähemmän kirjoja, miksi kouluissakin pitäisi siirtyä enemmän kirjattomuuteen? Jos pitkäjänteisyys vähenee ja halutaan enemmän nopeita palkintoja, miksi käytettäisiin enemmän pelejä ja vähemmän sinnikkyyttä vaativia työtapoja? Jos fyysinen kunto laskee, miksi pitäisi vähentää vaatimustasoa liikuntatunneilla?
Koulu ja Opetusministeriö sekä muut koulutukseen vaikuttavat laitoksen ovat täynnä koulutuksen asiantuntijoita. Jos ympäröivä maailma ei lue tarpeeksi, eikö koulun pitäisi näyttää esimerkkiä ja puhua kirjojen lukemisen puolesta? Jos sinnikkyys vähenee, eikö koulun pitäisi olla se paikka, jossa palkinnot eivät tule peukutuksilla tai sydämillä, vaan työnteon kautta? Jos arkiliikunta vähenee, eikö koulun pitäisi olla se paikka, jossa edelleen juostaan, heitetään ja hypitään ja näihin asioihin myös kannustetaan? Tässä asiassa me koulun ammattilaiset voisimme takoa entistä enemmän nyrkkiä pöytään, ja sanoa, että tutkimukset ja tieto ovat meidän puolellamme, ja meidän vastuullamme on taata mahdollisimman monelle lapselle sopiva vaatimustaso ja hyvät lähtökohdaat koulun jälkeiseen elämään. Tämä saattaa tuottaa ajoittain pettymyksiä tai riittämättömyyden tunnetta, mutta jälleen kerran sekin on vasta oppimisprosessin alku.
Liikkuva koulu -konsepti auttoi usean vuoden ajan Jyväskylän ja koko Suomen kouluja muuttamaan toimintakulttuuriaan liikunnallisemmaksi. Tuon hyvän työn hedelmiä kannattaa nyt poimia ja jatkaa sekä oppi- että välituntien pitämistä täynnä liikettä ja sopivaa vaatimustasoa. Ei kielletä asioita, vaan mahdollistetaan lapsille ympäristö, jossa voi onnistua, epäonnistua, harjoitella, oppia tuntemaan itsensä ja muut sekä kasvaa urheilijaksi tai liikunnalliseksi ihmiseksi. Koska ihminen on luotu liikkumaan.
(Kirjoitus on alunperin julkaistu Keski-Suomen Liikunnan julkaisemassa Lapset liikkeelle Keski-Suomessa -verkkojulkaisussa.)
-Jaska Kunelius
