Urheilu ja erityisesti salibandy ovat antaneet itselleni
paljon ja sellaisista asioista on myös tullut kirjoitettua vuosien mittaan.
Koska peliuran päätös on vääjäämättä lähestymässä, on lopettamisprosessia
varten hyvä miettiä myös asioita, joita pelaamisen loputtua ei tule kaipaamaan.
5. Tappiot
Tämä kohta on urheilun suola ja pippuri. Toisaalta tappiot
eivät edes kuulu listalle, sillä tappioista voi oppia ja joskus on myös jopa
puhdistavaa ottaa kunnolla turpaan ja lähteä rakentamaan hommaa uudestaan
nollista. Tappioita on oppinut myös käsittelemään hieman paremmin kuin nuorena.
Nuorempana huonon pelin ja tappion jälkeen itseään saattoi rangaista
syömättömyydellä ja ympäristöä puhumattomuudella. Mutta yhä edelleen pahin
kombinaatio on se, jos joukkue häviää ja on itse kaiken lisäksi huonolla
panoksellaan ollut edesauttamassa joukkueen tappiota. Paljon näistä on opittu,
mutta tuota mitättömyyden tunnetta ei tule ikävä kiikkustuolissa.
4. Loukkaantumiset
Olen ollut onnekas ja välttynyt isommilta loukkaantumisilta
kymmenen Salibandyliiga-kauden aikana. Nuorempana käytiin läpi kaksi sääriluun
ja kaksi värttinäluun murtumaa. Joka tapauksessa loukkaantumisia jää tuskin
kukaan peliuraansa lopetteleva urheilija kaipaamaan. Revähdykset, venähdykset, ja nyrjähdyksetkin käyvät psyyken päälle, vaikka tauko olisikin vain pari
kuukautta. Liian harvoin on oma kärsivällisyys riittänyt vammojen hoitamiseen
viimeisen päälle, tässä suhteessa olisi kannattanut olla paljon fiksumpi. Sen sijaan
mustelmia, nenän murtumisia ja naaman tikkauksia tulee ikävä, ne ovat usein merkki siitä, että
tilanteisiin on uskaltanut mennä tarpeeksi vimmaisesti. Tämän puutteen voinee
korjata aloittamalla kaatuiluharrastuksen tai nakkikioski- stand upin.
Tilanteisiin mennään yleensä oikealla kovuudella silloin, kun ympärillä olevat ihmiset joutuvat varomaan. Joskus tosin vauhkoilu osuu omaan naamaan. KUVA: Esa Jokinen
3. Vieraspelit arkea vasten
Opettajan työ on siitä hellävarainen, että ennen kahdeksaa
ei työpaikalle yleensä tarvitse vääntäytyä. Siitäkin huolimatta joskus
työpäivän läpiviemisessä on haasteita vieraspelireissun jälkeen. Fyysisyyttä ei
koulussa juuri tarvitse kuin liikuntatunneilla, mutta liian lyhyet ja huonosti
nukutut yöunet tuntuvat kyllä aivoissa ja reaktioissa huomattavasti. Nopea ja
oikeanlainen reagointi on tärkeä osa-alue opettajan työssä, joten laivanaamana
luokassa vaeltelu ei tuo onnistumisen tunteita.
2. Alkulämmittelyt ja kyykkääminen
Tykkään paljon harjoittelusta ja jatkan liikunnallista
elämäntapaa varmasti myös peliuran jälkeen. Otsikossa mainitut asiat ovat
kuitenkin sellaisia, jotka jostain syystä täytyy aina tehdä pakottamalla. En
edes ymmärrä, miksi alkulämmittelyt tuntuvat niin pakkopullalta, mutta aina
itsensä joutuu niihin pakottamaan. Vaikka asian tärkeyden sisäistää, ei hommaan
saa sisäistä motivaatiota. Vielä suurempi nemesis on iloinen kyykkyjen
tuoteperhe, ja sieltä etenkin kaksi ystävää: takakyykky ja bulgarialainen
kyykky. Punttisalihommat ovat mukavia, ja esimerkiksi maastavetoa ja
rinnallevetoa voisi tehdä vaikka joka päivä. Joka kesäinen massan ja voiman
hankkiminen tai ylläpito isoilla painoilla kyykyllä ei kuitenkaan maistu. Vitoset ja sitä
pienemmät sarjat ja räjähtävä nopeuspuntti ovat ok, mutta etenkin kympit
loppuun asti kyykätessä ovat aivan tervanjuontia. Viime kesänä aloin jo antaa
itselleni löysiä ja tein itseni kanssa sopimuksen, että tekisin nuo liikkeet
jalkaprässissä. Kyykky on kuitenkin paljon kokonaisvaltaisempi. Viime kesänä
tein ”elämäni viimeisen kerran 3 x 10 toistoa bulgarialaisessa kyykyssä”
lukuisia kertoja. Lähes joka kerta prässi kuitenkin vaihtui levytankoon, sillä
samaan aikaan jossain muualla joku muu ei anna itselleen löysää ja vääntäytyy
tangon alle. Loppujen lopuksi työehtoneuvottelut itseni kanssa kääntyivät
siihen, että tein jalkaprässiä yhden kerran.
1. Mailakriisit
Joillekin on aivan sama, millaisella mailalla pelaa.
Toisille taas millinkin virheasento lavassa tai gripin vaihto voivat laukaista
mailakriisin. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluminen saattaa tuoda ihmisestä esiin
todella neuroottisia piirteitä. Olen mittaillut ovaalinauhojen etäisyyttä
toisiinsa viivoittimella, vaihdellut lapaa erätauolla vaikkei maila ole
hajonnut, olen tehnyt mailoja itse tai ulkoistanut asian täysin muille. Tälle
kaudelle annoin Petri Kaukon päättää, millä lavalla pelaan. Näin ei tarvitse
kantaa siitäkään asiasta vastuuta. Mailakriisin voi laukaista yksi auennut
syöttö tai laukaus, ja pahin tilanne on aina lavan kuluminen. Lavalla on oman
häiriintyneen mielikuvan mukaan noin kahden viikon ”sweet spot”, jolloin
onnistuu kaikki. Ennen sitä lapa on liian jäykkä, tämän jälkeen liian löysä.
Mailakriisistä selviää vain olemalla mailan kanssa uudestaan ja uudestaan.
Tästä syystä mailoja on lähes joka päivä mukana työpaikallani, ja liikkasalin
ollessa tyhjä käyn tarvittaessa hakemassa sieltä tuntumaa. Usein tuntumaa pitää
hakea myös viikonloppuaamuisin, salivuorot alkavat koululla vasta kymmeneltä.
Tai iltaisin, kun vuorot ovat jo päättyneet. Ja joskus salin ollessa varattu,
pesiskentällä tai omassa olohuoneessa. Valoisassa ja pimeässä. Täysin
neuroottista, turhaa ja kuluttavaa. Mutta jos yrittää pelata luottamatta
mailaansa, on lopputulos lähes poikkeuksetta huono.
Bubbling under: rimpuilu, mutta tästä ehkä laajemmin
myöhemmin.
Totisen peliuran lopettaminen on prosessi, tästä syystä
tässä ja mahdollisissa tulevissakin kirjoituksissa alan kääntää katsetta hieman
taaksepäin ja pohtia asioita, jotka liittyvät tärkeästä asiasta luopumiseen.
Jos sinulla on asiasta kokemuksia tai ideoita, vinkkaa niitä ihmeessä vaikka
somen kautta. Tämä prosessi on joka tapauksessa joskus edessä kaikilla
nykyisillä ja tulevillakin pelaajilla ja urheilijoilla. Lopettamiseen liittyy
myös paljon vaikeuksia ja vaikenemista. Lajista riippumatta.
#4, Jaska Kunelius
Twitter: @jKune
