Yhteisö joka pelasti ihmisen

Olen monesti kirjoituksissani sivunnut sitä asiaa, että salibandy ja Happee ovat olleet itselleni käsittämättömän tärkeitä asioita. Monta vuotta olen myös pitänyt sisälläni sitä peruskiveä, jonka vuoksi koen nuo asiat niin tärkeäksi. Olen pohtinut ja pyöritellyt mitä pitää tai mitä saa sanoa. Tai kuinka avoin ihmisen kannattaa olla.

Ensinnäkin avoimuudesta: todella moni asia perustellaan liian sokeasti sillä, millaista avoimuutta Suomessa tai joukkueurheilussa hyväksytään. Joukkueet ja valtiot muodostuvat kuitenkin ihmisistä, ja vaikka eri paikoissa on erilaiset kulttuurit, voivat ihmiset itse muuttaa kulttuuria. Kavahdan aina niitä otsikoita, joissa joukkueurheilua syytetään siitä, ettei heikkouttaan saa näyttää. Se on näkökulmakysymys. Joukkueurheilu opettaa parhaimmillaan sitä, että pienistä ja turhista ei valiteta. Ollaan valmiita kärsimään ajoittain, jotta jossain tulevaisuudessa siintää palkinto. Osataan asettaa itsensä tarvittaessa syrjään, jotta joukkue menestyisi. Mutta kenenkään ei tarvitse vaieta. Jos yhteisö toimii, avoimuus palkitaan avoimuudella. Näin on ollut Happeessa ja sen muodostaneissa hienoissa ihmisissä.

Sisälläni ollut peruskallio on se, että olin pelaamisen aikana usean vuoden masentunut. Masennusta voi olla hankala selittää ulkopuolisille ja sen kokemus vaihtelee paljon myös yksilöstä. Itse olen analysoinut omaa tilannettani siten, että ajatukseni olivat nyrjähtäneet jo nuorena. Oireita näkyi jo alakoulussa, mutta ne puhkesivat vakavimmiksi vasta opiskeluaikoina. Oman masennukseni musertavin voima oli eksistentiaalinen kriisi, elämän merkityksettömyys ja siitä seurannut lohduttomuus. Se, että tulevaisuudessa ei näy mitään valoa. Masennukseni koostui totaalisesta välinpitämättömyydestä omaan kehoon ja toimintaan, itsetuhoisuudesta, itsensä fyysisestä pahoinpitelystä, täydellisestä arvottomuuden tunteesta ja itsemurha-ajatuksista. Nämä asiat saattoivat nousta mieleen huonosti menneen pelin jälkeen, parisuhteessa, arkena tai vapaalla. Sekään ei auttanut, että asiaa koitti perustella itselleen järkevästi: sinulla on opiskelupaikka, asunto, asut hyvässä maassa ja asiat ovat pääpiirteisesti hyvin. Itse asiassa se vain pahensi kierrettä, sillä rationaalisellakaan ajattelulla vääriä ajatusmalleja ei saanut korjattua. Pitkään ajattelin, että tämä on aivan normaalia. Yritin eheytyä parisuhteissa, mutta en pystynyt sitoutumaan, sillä uskoin, että pilaan lähelläni olevat ihmiset. Kun huonoja aikoja tuli, lähdin ennemmin pois kuin yritin käsitellä juurisyitä ja oikeita ongelmia.

Jossain vaiheessa asiat menivät kuitenkin liian pitkälle. Kävin pari kertaa terapiassa ja sain lääkityksen. Valitettavasti en ollut terapeuttini kanssa samalla aaltopituudella, joten sen homman lopetin kahteen vierailuun. Lääkkeitä käytin noin vuoden. Suurin eheyttävä voima oli kuitenkin se, että sanoin asiasta muutamalle pelikaverilleni. Heidän tukensa ja esimerkkinsä sai jatkamaan päivästä toiseen. Se, että sain olla heidän seurassaan myös heikko ja vajavainen, sekä outo oma itseni. Se, että he myös sanoivat suoraan, jos oma toimintani meni liian pitkälle. Lisäksi salibandy ja urheilu oli loistava väline masennuksen käsittelyyn. Tieto siitä, että kaikki vaikuttaa kaikkeen ja aina tulee uusi harjoitus, uusi mahdollisuus ja uusi päivä, auttoi paljon tilannettani. Jostain syystä esimerkiksi opiskelu ei tarjonnut itselleni samaa haastetta.

Prosessi oli todella pitkä ja aina ajoittain tuli myös takapakkia. Koskaan läheiset eivät kuitenkaan hylänneet, ja vähitellen ajatukset kirkastuivat. Sitäkään ei voi väheksyä, että menestyminen joukkueena näytti, että hyvin tehdyistä asioista seuraa palkinto. Happee ja läheiset ystäväni olivat syy siihen, että jaksoin läpi vaikeiden vuosien. Ne olivat myös syy siihen, että pystyin rakastumaan, näyttämään tunteitani ja puhumaan niistä. Joten tästä syystä olen täysin eri mieltä siitä, että joukkueurheilussa ei voi näyttää heikkouttaan tai puhua tunteistaan avoimesti. Minä en olisi oppinut näitä asioita ilman joukkuettamme. Tästä kiitollisuudesta johtuen halusin myös antaa kaikkeni takaisin yhteisölle.

Vasta kun tunteiden oikea käsittely oli mahdollistunut, pystyin katsomaan valoisemmin tulevaisuuteen. Noin kahdeksan vuotta sitten pelkäsin arkea ja sitä, miten selviän, kun huono päivä tulee. Nyt olen ollut kuusi vuotta putkeen töissä ja selvinnyt mielestäni vähintään hyvin. Kahdeksan vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan tulevani isäksi, sillä olin mielestäni liian paska ihminen siihen. Nyt sillekin annetaan mahdollisuus. Kahdeksan vuotta sitten en osannut kuvitella rakastavani jotain ihmistä niin paljon, että sitoutuisin häneen koko loppuelämäkseni. Kuukauden päästä vien vihille sellaisen ihmisen, joka on vaikuttanut minuun tässä maailmassa eniten.

Miksi haluan kirjoittaa tällaisesta asiasta? Siksi, että masennus ja muut mielenterveyden häiriöt ovat yleinen ongelma. Kaikki eivät ole niistä selvinneet. Jos edes yksi samojen asioiden kanssa painiva ihminen saa apua ongelmaansa tämän kirjoituksen vuoksi, on se tehtävänsä täyttänyt. Puhukaa avoimesti myös hankalista asioista ja pitäkää huolta läheisistänne. Vaikka urheilussa tähdätään aina voittoon ja joukkue pyrkii pitämään heikkoutensa piilossa, on voittamisella isossa kuvassa kuitenkin enimmäkseen välinearvoa. En jaksa uskoa, että esimerkiksi masennukseen liittyvistä asioista esimerkiksi huudeltaisiin kentällä.

Samalla pyydän anteeksi siitä, että omat ongelmani ovat varmasti ajoittain vaikuttaneet myös läheisiini. Niin kavereihin kuin pikkuveljiinikin. Lupaan auttaa kaikkia läheisiäni tulevaisuudessa ja olla tukena silloin kun sitä tarvitsette. Ja ne, joille en asioista ole kertonut: teissä ei ole vikaa. Avoimuus ei ole välttämättä sitäkään, että kaikki asiat kerrotaan kaikille. Halusin lähteä rakentamaan uutta elämää pala kerrallaan, ja sain siihen tarpeeksi tukea tietyltä ydinryhmältä. 

Läheiset ystäväni järjestivät viime viikonloppuna minulle polttarit. Ehkä vasta silloin osasin ajatella myös sitä asiaa, mikä ei todellakaan saa olla itsestäänselvyys: minulla on ympärilläni käsittämättömän hienoja ihmisiä. Todella erilaisia, jotkut myös erikoisia, erilaisista taustoista ja erilaisin elämäntarinoin varustettuja. Olen kiitollinen juhlien järjestäjälle ja kaikille läheisilleni. Kahdeksan vuotta sitten olin täysin varma siitä, että en voi koskaan sanoa olevani onnellinen ja sinut itseni kanssa. Tänään voin sanoa niin. Ilman teitä ei olisi minua. Ja ilman teitä ei olisi minua ja Maria. Kiitos.

Kiitos kun siinä sä oot Tähdet ja kuut sammukoot Sä kannattelet vaikka et jaksaisikaan Nyt itseäsi paljon suurempaa Ikuinen kiitos sulle kuulukoon Sinä, minä, turvassa nyt oon

Pete Parkkonen - Kiitos (Patric Sarin, Joones Angeria, Pete Parkkonen, 2014)

#4, Jaska Kunelius

Twitter: @jKune